Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Arttu Käyhkö

Tulevan appiukon muistelmat

Tytär aloitti syksyllä yläkoulun. Tajusin tuossa eräänä päivänä, että tässähän ei mene enää montaa vuotta, kun täällä alkaa pyöriä kaikenmaailman kiekkojunnuja ja mopopoikia – mikä toisin sanoen tarkoittaa, että minusta tulee appiukko.

Ei jumalauta, en minä ole valmis appiukkouteen! Eihän minulla ole edes viiksiä, haulikosta puhumattakaan!

Tämä ei tule tekemään hyvää orastavalle keski-iän kriisille.

Appiukko ei sananakaan ole varsinaisesti mitään käyntikorttikamaa vaan tuo mieleen lähinnä lapikkaissa suohon juuttuneen kylähullun. Toista on englannin kielen “father-in-law”, jossa jo nimi viestii, että minä olen täällä seriffi, älä siis ala nulikka pullistelemaan tai lennät varjoa nopeammin niska-pers-otteella ulos tästä pakettitalo-saluunasta.

No, kun minusta sitten kaikesta huolimatta appiukkoa jonain päivänä leivotaan, niin aion hoitaa roolini viimeisen päälle. Tästä ei nimittäin appiukko coolene (tai cooliudu tai whatever). Tuskin on vävykokelas saanut varsilenkkarinsa riisuttua, kun olen jo eteisessä heittämässä nuorekasta läppää – ylävitosen tai alaläpyn tai fistpumpin, tai mikä ikinä skenessä inessä tuolloin onkaan – ryydittämänä.

Tubettajia internet-selaimessa seuraamalla pidän itseni ajan tasalla sekä uusimmista tervehdystekniikoista että energiajuomien lempinimistä.

Toivottavasti fistpump on relevantti tervehdys vielä jonkun vuoden ajan, se kun on niistä selkeästi monivivahteisin. Nyrkki nimittäin saattaa helposti luiskahtaa ohi pikkukätösestä – appiukko kun on jo vähän likinäköinen – ja pysähtyä sentin päähän nenästä.

Siitä voi sitten heppuli vetää omat johtopäätöksensä, että kandeeko tämän appiduden kanssa ryhtyä tahtojen taistoon. Jos sitten eteisessä seisookin kaksimetrinen ja 120-kiloinen teinimöhkäle, taktiikkaa saattaa joutua vähän hiomaan.

Vävykokelaan pyydän heti ensimmäisenä iltana saunaan ja kehuskelen omilla nuoruusvuosien naissaavutuksillani. Aika on saattanut kullata muutamia yksityiskohtia, kuten laadun ja määrän, mutta pointti tulee kyllä selväksi. Mahtaa jantteri olla sen jälkeen ihan että “respect!”.

Vaikka eihän ne jaksa pitkään saunoa nämä nykynuoret, olen huomannut, vaikka olisi miten hyvät jutut.

Vävypoikaikään kasvavassa sukupolvessa on yksi selkä vika: niistä meinaa tulla ihan liian fiksuja. Eihän ne edes livahda lähimetsään röökille pussikaljoittelusta puhumattakaan.

Pelkäänkin, että kun tässä olen ehtinyt psyykata itseäni vuosien ajan kaupungin kovimman appiukon rooliin ja suunnitellut ottavani henkisen yliotteen heti kättelyssä tiukalla katsekontaktilla ja puristamalla niin että luut rutisevat, mutta kun ovesta sitten pölähtääkin tyylikäs nuori mies millintarkasti kammattuine ananastukkineen ja ojentaa hymyillen kätensä kohteliaaseen tervehdykseen, olen sulaa vahaa.

Eikä appiukko voi olla sulaa vahaa, mieluummin vaikka sitten se lapikkaissa suohon juuttunut kylähullu.

Kommentoi

Hae Heilistä