Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Suvi-Tuuli ’Susu’ Reittu

Mummolasta kajahtaa

Automatka Kiteen Puhoksesta mummolaan oli pienelle tytölle pitkä ja tylsyyttään unettava.

Painoin pääni Ladan takapenkin turvavyötä vasten ja ummistin silmäni. Kun sellutehtaan lievästi sanottuna epämiellyttävä tuoksu vihdoin saavutti tuulenhalkojani, tiesin, että ollaan Uimaharjussa. Mummoni A ja nyt jo edesmennyt ukkini B asuivat 70-luvulla rakennetulla, niin sanotulla uutuusalueella, jota voisi verrata vaikkapa 2010-luvun Joensuun Karhunmäkeen. Kaikki talot olivat kuin samasta muotista muovattuja, matalakattoisia vaaleita omakotiasumuksia, joissa oli suuri takapiha. Ukin suomenajokoira Ridge kierteli häkissään.

Sitä minä ensimmäisenä juoksin rapsuttelemaan. Sitten mummo rapsutteli minua.

Saatoin viettää mummolassa kesäisin viikkoja.

Mummo oli kova kasvattaja, mutta myös erittäin hellä ja rakastava. Pelasin hänen kanssaan Kimbleä ja mustaa maijaa, ukin tuhistessa aikaisia iltauniaan makuuhuoneessa. Välillä mummo laittoi minut tiskaamaan tai imuroimaan ja sekös oli kurjaa, joskin palkinnoksi pihistin itselleni sokeripalan tai kimaltavasta kynttilänjalasta kristallikyyneleen. Ukilla oli sähkökirjoituskone sekä kommunisminpunainen Che Guevara -paita, ja joka joulu sain häneltä Solidaarisuuskalenterin lahjaksi. Hän oli suuri ja vahva, kädet kuin lumilapiot.

Jos silloin tällöin uskaltauduin hänen syliinsä kiikkutuoliin, tunsin olevani maailman pienin, mutta turvassa.

Kun ukki B oli elämänsä ehtoopuolella, osamme vaihtuivat. Hän kutistui ja minä kasvoin suureksi, joskin käteni eivät tuoneet hänelle sellaista turvaa kuin olisin tahtonut antaa. Hautajaisissa annoin pikkuisen suudelman hänen poskelleen ja katsoin kyynelten läpi tuota pientä suurta miestä, joka varmasti jätti jälkensä monen monituisen ihmisen mieliin.

Mummo porskuttaa edelleen, ja toivon sekä rukoilen koko pienellä agnostikon sielullani, että hän on tässä maailmassa vielä pitkään. En tunne ketään yhtä vahvaa naista kuin Mummo A. Siellä ukkini rakentamassa talossa hän nököttää yksin kuin sammaloitunut jykevä vuorenjärkäle, kuitenkin herkkänä ja hauraana kuin ne lapsuuden heinänkorret, joihin kerättiin metsämansikoita.

Hän on kokenut minun muuttuvat hiustyylini, poikaystävät, kriisit ja ilot. Minä olen nähnyt hänen itkevän kuollutta kissaansa ja nauravan Emmerdalen mainoskatkolla.

Hän on opettanut minulle karjalan kieltä, minä olen neuvonut, kuinka kännykkään lisätään uusi yhteystieto. Me soittelemme joskus, liian vähän. Ja minä käyn hänen luonaan nykyään ihan liian harvoin.

Tämä tarina on tosi ja liian yleinen.

Liian moni mummo, mamma, ukki, pappa ja isoäiti  –  miksi heitä nyt kutsutaankaan, on aivan yksin. Liian yksin. He ovat nyt niitä pieniä ja hauraita, ihan niin kuin me lapsenlapset silloin aikoinaan. Heillä ei ole ääntä sanoa, että he ovat yksin. Heillä on vain meidät.

Ottakaa puhelin kouraan ja soittakaa heille nyt. Antakaa heidän kertoa lonkkavaivoistaan ja harmista kaupan kassalla, kuunnelkaa samat vanhat höpinät lapsuuden kohelluksistanne aina ja uudestaan. He ovat ansainneet tulla kuulluksi, he ovat vielä elossa.

Kommentoi