Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Anna Tenhu

Suomi-neito, sano ei

Suomalaisten monikulttuurisuuden pelko on paradoksaalista. Tietty ihmisryhmä on valmis sulkemaan rajat sen takia, että voidaan puolustaa jotain, mitä ei ole koskaan ollutkaan olemassa, eli yhtenäistä suomalaista kulttuuria. Suomen kansa on geneettinen sekamelska, jossa kohtaavat eurooppalaiset metsästäjä-keräilijät, pronssikauden ja Ruotsin vallan aikana saapuneet skandinaavit sekä rannikkoa pitkin Skandinaviaan välittynyt pohjoissiperialainen perimä.

Tietty osa väestöstä protestoi aikoinaan, kun Suomi vastaanotti ja asutti 1940-luvulla satoja tuhansia sotaa pakenevia siirtolaisia. Kun suomalainen työläinen oli juuri saanut tapeltua läpi sellaisen asian kuin säännöllinen työaika, ei haluttu maahan evakkoja, jotka olivat valmiita painamaan duunia kellon ympäri henkensä pitimiksi. Hyväosaiselle suomalaiselle on aina tullut vähän yllätyksenä se, että ilmaistyön tekeminen on joillekin siirtolaisille elinehto ja se kuuluisa jalka yhteiskunnan oven välissä.

Itsensä salonkikelpoisesti maahanmuuttokriittisiksi kutsuvat rasistit ovat ottaneet minun Suomeni keppihevosekseen ja kutsuvat itseään suomenmielisiksi.

Millä oikeudella, kysyn vaan? Suomi-neito irrottaisi oikean kätensä jos voisi, sen verran sitä mahtaa kehtuuttaa kasvatella kohdussaan ihmisiä, jotka kokevat ihmisoikeuksien koskettavan vain Suomessa syntyneitä ihmisiä.

Sotaveteraanitkin on omittu Suomi-kiihkoisten puolelle, ja yksi eniten käytetty puolustus rajojen kiinni laittamista vastaan onkin, että nyt myydään maata, jonka puolesta veteraanimme taistelivat.

Miksi veteraanit eivät sitten asetu näiden kiihkoilijoiden puolelle julkisesti? Koska veteraanit viruvat vuodeosastojen sänkyjen pohjalla ja seuraavat uutisista, kuinka heidän asiaansa ajetaan heittämällä polttopulloja maahanmuuttajia kuljettavan bussin kylkeen. Enemmän yhteistä suomalaisella sotaveteraanilla on pakolaisen kuin kiihkoilijan kanssa, koska veteraanit ja pakolaiset ovat nähneet sodan ja kantavat sen istuttamaa traumaa.

Minun Suomeni asutti toisen maailmansodan jälkeen puoli miljoonaa evakkoa niiden rajojen sisäpuolelle, jotka nyt halutaan sulkea tietyn ihmisryhmän toimesta.

Rasistit lykkivät porukalla Suomi-neitoa takaapäin kyselemättä neidiltä, että haluaako hän sitä itse. Mutta koska Suomi-neito pysyy kauhusta lamaantuneena vaiti, se tulkitaan harhaisesti suomalaisten kollektiiviseksi hyväksynnäksi. Ihmisoikeuksien puolustamista ei tulisi ikinä hävetä, ei vaikka hintana siitä olisi suvakin leima, jota muuten ohjeistaisin kantamaan ylväästi.

Suomi on aina ollut ja tulee olemaan useiden eri kulttuurien kohtaamispaikka, ei yhden nationalistisen ihmisryhmän keppihevonen. Ehkä eniten rajojen kiinni laittamisessa pelottaisikin se, että tulee jäätyä äärinationalistisen utopian sisäpuolelle, eli siihen Suomeen, jota en omakseni tunnista.

Kommentoi

Hae Heilistä