Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Vuokko Juurisoja

Ääntämisen vaikeus

Luin tässä taannoin jutun, joka oli kirjoitettu aivan uudella kielellä. Se oli koilaa.

Koila on suuli ja kalvainen eläin. Sen tulkki on tuuhea. Koila haukkuu, mulisee ja voi pullakin. Koila on hyötyeläin. On lukukoilia, sotakoilia ja poliisikoilia. Koila voi myös auttaa liistanpyynnissä. Mutta usein koila on vain seulaeläin. Mutta mitä on koirakieli ilman kissakieltä.

Kitta on tievä kotieläin. Ten turkki on tileä ja pehmeä. Kittalla on neljä tattua. Ten pää on pyöreä, ja tillä on kakti korvaa, kakti tilmää, tievä nenä tekä pitkät viiktet. Kitta naukuu ja tihitee ja te voi raapaittakin.

Usein kuulemme lasten puhuvan näin.

Lapsi ei heti opi kaikkia äänteitä. R- ja s-äänteet ovat useimmiten hukassa. Tavallisesti ne kuitenkin tulevat puheeseen jo taaperoina.

Meillä suomalaisilla on monia muita helpompi kieli. Meillä on vain yksi s-äänne. Monissa kielissä on lisäksi suhu- tai soinnillisia ässiä. Säälin venäjänkielisiä pienokaisia, joiden pitää opetella seitsemän erilaista ässää.

Kieleemme on tullut paljon vierasperäisiä sanoja. Meillä sanan alussa on vain yksi konsonantti. Siksi monet sanat takertuvat kurkkuumme. Oiva keino onkin ollut jättää liiat konsonantit pois. Näin se entinen potilaskin saatuaan lääkäriltään diagnoosin struumasta kertoi muille sairastavansa ruumaa.

Monet tällaiset sanat muovautuvat kielessä helpompaan asuun.

Näin myös sana koulu, joka tulee latinan sanasta skola. Alun perin se merkitsi kaarta, sillä oppilaat istuivat kaaressa opettajan edessä. Sieltä sana lainautui useihin eri kieliin.

Ruotsissa se on edelleen skola  –  tosin äännetään ”skuula”. Kielisukulaisemme unkarilaiset hoksasivat panna sanan eteen vokaalin, ja niinpä heidän koulunsa onkin iskola. Jopa helpotti.

Kerran kuulin miesten kehuvan autojaan. Kyseessä oli sokota. Minulle automerkki oli tuntematon, kunnes hoksasin, että kyse olikin Škodasta savon kielelle käännettynä. Sanaan oli lykätty väliin o-vokaali ääntämisen helpottamiseksi.

Meillä suomen kielessä on vain 19 omaa aakkosta, mutta niihin on lisätty muutamia vieraisiin kieliin kuuluvia kirjaimia kuten f, b,c, q, w, x, z ja å. Suomalainen osaa ne lausua, mutta kyllä joskus on vaikeitakin nimiä luettavissa.

Muistan ajan ennen televisiota. Pekka Tiilikainen selosti urheilukilpailuja. Voittaja oli tsekki. Pekka luettuaan nimen tulostaulusta totesi: ”En osaa lausua nimeä, mutta kirjoitettuna se on kuin risuaitaa.”

D-äänne on yksi kielemme kompastuskivi.

Sen on kirjakielemme isä Mikael Agricola ottanut t:n heikkona asteena olevan dentaalispirantin vastineeksi kieleemme. Tämä spirantti on muun muassa englannin kielen artikkelissa the.

Mutta suomalaisille se oli vaikea äänne, eikä sille ollut omaa kirjainmerkkiä. Niinpä Agricola pisti sen paikalle tekstiin ruotsista lainatun d-äänteen. Siksipä murteissa ei olekaan yhtään d:llistä sanaa.

Kommentoi

Hae Heilistä