Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Petri Varis

Suomi 100 vai Suomi sota?

Selailin pääsiäisenä pää flunssasta tukossa Yle Areenan tarjontaa. Historiaa käsittelevissä ohjelmissa tulivat vastaan muun muassa dokumentit Natsien taidekauppias, Japani tuomiolla, Hitlerin eläimet, Vankien Buchenwald, Ryssä Perkele – sotavankina Suomessa, Suomalaiset sotavankien saaristossa, Sotilaiden äänet sekä Sodan varjossa -sarja.

Välillä käy ällistyttämään, minkälaisella intohimolla Suomen käymiin sotiin suhtaudutaan yhäkin, vaikka niiden päättymisestä on jo yli seitsemänkymmentä vuotta aikaa. Aina tuntuu löytyvän tilaa yhdelle Talvisodan vaiheista kertovalle juttusarjalle, dokkarille, kirjalle tai radiokuunnelmalle.

Eikä siinä, saahan sotaa käsitellä ja Suomen sodissa on vielä paljon murrettavia myyttejä. Mutta kyllä sotiin liittyy myös paljon mässäilyä, jos nyt ei ihan masturbaatiota.

Suomi 100 -juhlinnassa on selvästi yritetty löytää uusia kulmia kansallisen identiteetin pönkittämiseen, mutta silti tuntuu, ettei Suomen historiaa saa juhlia viittaamatta sotiin. Juhlavuoden osana olevassa Tom of Finland -elokuvassakin sota näytteli suurta roolia. Vaikka elokuva purkikin perinteistä veteraanin roolia, niin se käsitteli sotaa tuttuun tunteelliseen tyyliin Suomen lauluineen kaikkineen.

Sodan kokeneita ihmisiä ja heidän uhrauksiaan tulee muistaa ja kunnioittaa, mutta silti toivoisin, että välillä juhlittaisiin vaikka astiankuivauskaappia tai ksylitolia mottien ja molotovin koktailien sijaan.

Miltä sotaonanointi tuntuu parikymppisistä suomalaisista, jotka ovat eläneet koko elämänsä EU-Suomessa ja joille kansainvälisyys on internetin ja globalisaation myötä tullut jo äidinmaidossa? Tai jostain muualta Suomeen muuttaneista? Mitä sodat merkitsevät 2000-luvulla syntyneille?

Minulla ei ole suoraa suhdetta rintamalle. Lähimmäs olen päässyt, kun mummoni muisteli lapsuuttaan pommitusten pimentämässä Helsingissä. Siitä on yhden kokonaisen elämän verran aikaa.

Sotia kokeneita on yhä vähemmän ja veteraanien rivit ovat harvenneet. Kuulostaa surulliselta, mutta tarkemmin ajatellen juuri tätä harventumista meidän tulisi juhlia. Kohta, ainakin toivottavasti, elämme tilannetta, jossa kukaan elossa oleva suomalainen ei ole joutunut kokemaan sotaa. Se jos joku on juhlimisen arvoinen asia. Joten olisiko aika rakentaa kansallinen identiteetti jonkun muun, kuin Talvisodan taisteluiden varaan?

Pahimmillaan sotamuistelut muuttuvat nationalistiseksi öhötykseksi ja suoranaiseksi kaipuuksi sota-aikaan. Kuka hitto kaipaa sotaa? Sotaa ihaillaan miehekkäänä, urheana ja kunniallisena, mutta oikeasti sodat tarkoittavat pelkoa, kipua, likaa ja epätoivoa.

Vaikea ymmärtää miksi joku haluaa ihailla sotaa tai ylipäänsä haluaa sotia? Onko kyseessä miehinen tarve pullistella? Puolustaa kunniaa?

Minusta sotiminen on kaikkea muuta kuin kunniakasta tai miehekästä. Kutsunnoissa veteraanin pitämä lyhyt puhe on painunut ikuisesti mieleen. Kumara, mutta arvokkaasti itseään kantava mies lausui pysäyttävällä äänellä: ”Sota oli kamalaa. Te voitte valita. Pojat, valitkaa oikein”.

Näitä mietin kun Areenaa selailin. Sitten tein valintani. Juoksuhautojen sijaan pääsiäispyhiäni ilostutti ohjelma nimeltä Kuukkeli, metsän emäntä. Nobelin rauhanpalkinto luonto-ohjelmille!

Kommentoi