Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Kaisa Aitto-oja

Biittiä aivoille

Tällä viikolla olemme viettäneet kansallista aivoviikkoa.

Kanta-Hämeen Muistiyhdistys on toteuttanut jo toista vuotta peräkkäin Musiikki parantaa aivoterveyttä -kampanjan. Kanadalaisen tutkimuksen mukaan musiikki, jonka koemme erityisen mielekkääksi käynnistää aivojen palkitsemisjärjestelmän ja tekee esimerkiksi syömisestä nautinnollista.

Onko siis musiikin kuuntelu verrattavissa gourmet-ruoan popsimiseen?

Kampanjan mainoslause toteaa: ”Kun sanat lopettavat, musiikki aloittaa”.

Käytännössähän tämä tarkoittanee sitä, että itseilmaisukykymme tyrehtyessä johonkin asiaan tarvitsemme tueksi jotain, joka kuvailisi ajatuksiamme ja tunteita meitä paremmin.

Joillekin se apuväline voi olla nimenomaan musiikki tai muuten sen parissa harrastaminen. Kappaleiden lyriikoilla on usein tapana sanoa ääneen se, mikä itseltämme jää sanomatta syystä tai toisesta. Tästä voimme yksin kiittää niitä taiteilijasieluja, jotka biisinikkaroinnin taidon omaavat.

Usein tietysti se muotoutuu heille vasta vuosien varrella, eikä niinkään silkasta luonnonlahjakkuudesta, vaikka varmasti niitäkin synnynnäisiä mestareita on. Välillä tuntuu, että artisti osaa pukea verbaalisesti mielenmaisemani niin kuin hän olisi lukenut ajatukseni. Se voi olla jopa vähän pelottavaa.

Toisaalta pelkästään sanojen voima ei yksinään välttämättä ole se perimmäinen syy, miksi edellä mainittu palkitsemisjärjestelmä käynnistyy pääkopassamme.

Sävellys itsessään saattaa olla sanoituksen ylittävää euforiaa. Jos ne kulkevat käsi kädessä, laulu voi herättää parhaimmillaan kaksinkertaisesti miellyttävän tunteen. Molemmilla on joka tapauksessa merkittävä vaikutus kokonaisuuteen.

En siis epäile hetken vertaa, etteikö musiikki parantaisi aivoterveyttä ja olisi kuin viiden tähden illallinen. Itse olen ollut tämän säveltaiteen suurkuluttaja jo vuosia.

Ja elämässähän kun tuppaa olemaan niin hyviä kuin huonoja päiviä, musiikin tärkeys korostuu varsinkin niinä mörrimöykkyhetkinä, kun pää leikkaa kiinni eikä mikään huvita.

Vähän sama kuin nousisit aamulla sängystä väärällä jalalla ja vaatteita pukiessasi laitat paidan väärinpäin, tai aamukahvin ensimmäisiä hörppyjä juodessasi olet huolimaton ja kahvi läikkyy päällesi. Tämän kaltaisissa tilanteissa tarvitsee lohduttajaa, jonkun, joka toteaa sen tutun lauseen: kyllä se siitä.

Jos koskaan sairastuisin esimerkiksi Alzheimerin tautiin, minulla ei pitäisi olla hätäpäivää. Ainakaan siinä mielessä, että kuulemma Alzheimer-potilaan oloa rauhoittaa sellainen musiikki, joka oli hänelle rakasta jo ennen sairastumista. Tällöin se aktivoi muistoihin taltioituneet tunteet.

Eläköön sulosävelet! Nyt jos koskaan kannattaa niitä kuunnella.

Kommentoi