Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Jari Kähkönen

Se on toisen työ!

Jos tilaat verstaalta tuotteen luvaten maksuksi näkyvyyttä, sinulle nauretaan niin että saat kieriä kyljelläsi koko matkan portille asti.

Jos edes yrität pankin kassalippaaseen sisään tai viedä tavaraa kaupasta ulos maksamatta, niin pamppua sekä putkaahan siitä tulee.

Ihmekö siis, että menneiden aikojen kynänaiset ja -miehet säännönmukaisesti kuolivat köyhinä, velkaisina sekä unohdettuina?

Kynähenkilön työ ei ulkoisesti muistuta teollisuutta tai kauppaa, koska lopputulos viimeistellään vastaanottajan pään sisällä.

Ja pankkiakin sivutaan vain siinä, että sijoituspankkiirin täytyy olla vähintään yhtä hyvä suoltamaan... unelmia... kuin romaanikirjailijan konsanaan.

Mutta vaikka työn luonnetta ei oikein ymmärtäisikään, kyllä kirjoittamallakin silti aina jotain valmistuu. Valmistunut työ voidaan myydä kuinka monesti tahansa. Ja jos ei ole kuukausipalkkainen niin kuin harvat meistä ovat, mitä useammin näin tapahtuu sitä enemmän tienaa.

Ei ole pakko uskoa vain minun sanaani. Kun tili tulee, kiittäjiä riittää läheltä kauas vanhan vaatijasta uuden myyjään asti.

Arvo määräytyy markkinoilla, mutta ilmaista kaikkien yhteistä omaisuutta kirjoitustyö ei ole koskaan. Aina ei ole rahasta kiinni. Olin 14-vuotias, kun työni oli ensi kerran kyllin hyvää varastettavaksi. Salakaatopaikka-skuuppini oli ollut ilmaisjakelulehden pääuutissivulla, eli premillä kuten me laulamattomat lännen miehet ja mikseivät naisetkin sanoimme.

Koulukaveri ja isän kaveri kertoivat toisistaan tietämättä, että paikallisradion aamujuontaja luki juttuni kuin omansa lähdettä mainitsematta.

Jospa jotain ymmärrettiin väärin? Hieman pidempänä ja etenkin leveämpänä olin näet kamera kaulassa valtiollisten vaalien äänestyspaikalla.

Vaalilautakunnan toimitsijattaret velvollisuudentuntoisesti muistuttivat minua hyvinkin tietämistäni pelisäännöistä, joten veistelin takaisin, että ei kai vaalisalaisuus nyt sentään ihan sitä tarkoita, ettei kenellekään saa kertoa, että nyt on vaalit.

Se on toisen työ! Olkoon sitten vanhempiensa kodissa asuva peruskoululainen harrastajakirjoittaja tai tv:ssä esiintyvä keski-ikäinen kirjailija, jonka niteet täyttävät kokonaisen kirjaston hyllyn, tekee hän silti luovaa työtä, mitä pitää kunnioittaa siinä kuin jokaista tekemisen arvoista puhdetta.

Kaikesta ei tarvitse tykätä eikä kaikkea ymmärtää, mutta jokaisen pitää saada valita harrastuksensa ja ammattinsa itse.

Kirjoittamista ei tule määräillä, sensuroida tai ängetä lukemaankaan ilman lupaa. Ja jos maksu pyydetään, on maksettava.

Toisen työtä ei pidä edes yrittää hyödyntää, ellei tunne ja kunnioita pelin sääntöjä. Kirjoittaminen on yleensä aina radikaali teko. Muuta se ei voisi ollakaan, jos kirjoitetaan julkisesti, pysyvää tekstiä ja omalla äidinkielellä.

Siksi kirjoittaminen ei kaikille sovikaan.

Kommentoi