Julkaistu 
Anna Dannenberg

Tunteet kaivertuvat puuhun

Reetta Gröhn-Soinisen teokset syntyvät hitaasti ja suurina kokonaisuuksina aihemaailma kerrallaan. Anna Dannenberg Reetta Gröhn-Soinisen teokset syntyvät hitaasti ja suurina kokonaisuuksina aihemaailma kerrallaan.

Jos on palo taiteen tekemiseen, ei voi elää taiteilijaelämää vaan asiat pitää hoitaa jämptisti, korostaa kuvanveistäjä Reetta Gröhn-Soininen.

Elämäni on aina ollut sillä tavoin luontevaa, että koskaan en oikeastaan ole miettinyt, miten olen tähän päätynyt. Elämä on kantanut sopivasti, ja kulmissa on käännytty oikeaan suuntaan.
Ei se kaikki ole itsestä kiinni. On onni, ettei kohdalleni ole sattunut mitään suuria vastoinkäymisiä. Mutta on ihana asia, ettei aina tiedä, mitä tuleman pitää.

Olen paljasjalkainen joensuulainen, täällä syntynyt ja asunut koko lapsuuteni ja nuoruuteni.
Olen viidestä lapsesta nuorin, ja sisarukseni harrastivat aktiivisesti musiikkia ja soittivat orkesterissa. Itsekin kävin viulutunneilla, mutta en koskaan oppinut soittamaan. Jo kävely kaupungin halki konservatoriolle oli aina tervanjuontia.
Sen sijaan muistan ihailleeni, kuinka kaunis pikkuviuluni oli. Ehkä siitä olisi jo voinut jotain päätellä.
Onneksi äitini viisaasti ymmärsi viedä minut Pekkalan kuvataidekouluun. Siellä kävin kymmenvuotiaasta lukion loppuun asti.
Kun myöhemmin olen vienyt Pekkalaan myös omia lapsiani sekä ollut siellä itse opettajana, niin se on ollut minulle hirveän iso osa elämää.

Vielä koulussa en ollut varma tulevaisuudestani, mutta lukulomalla ennen ylioppilaskirjoituksia palikat naksahtivat paikoilleen.
Ihmetystä päätökseni herätti. Kyseltiin, että kuka nyt taidetta lähtee opiskelemaan, miten sillä elää? Mutta minulla oli siihen palo.
On mahtavaa, että äiti oli aina tukenani. Isäni omisti autokoulun ja kyseli monesti, eikö minua kiinnostaisi jatkaa yritystä, mutta kyllä hänkin hyväksyi päätökseni.

Lukion jälkeen opiskelin ensin vuoden Joutsenon opiston kuvataidelinjalla ja toisen vuoden Limingan taidekoulussa.
Turhat pääsykokeet ja välivuodet harmittivat silloin, mutta jälkeenpäin katsottuna varsinkin Limingan-vuosi oli todella hyvä ja kypsyttävä kokemus. Siellä opiskelu löytyy monen muunkin ammattitaiteilijan historiasta.
Toisella yrittämällä pääsin Suomen vanhimpaan taidekouluun, Turun piirustuskouluun, josta valmistuin kuvanveistäjäksi vuonna 1993.
Tykkäsin Turusta paljon, mutta jokin selvyys minulla oli, että haluan tulla Joensuuhun takaisin.
Ympyrä sulkeutui, kun valmistumisen jälkeen palasimme mieheni kanssa tänne ja asetuimme asumaan lapsuudenkotiini. Enkä kauheasti ole muualle kaipaillut.

Taiteilijan pitää olla jämpti. Tähän työhön eivät taiteilijaelämän kliseet sovi.
Jos on kunnianhimoa tehdä taidetta ammattimaisesti, sen eteen on tehtävä töitä. Ei voi mennä miten milloinkin tuntuu, vaan itse pitää hoitaa asiat.
Joskus kaipaan mesenaattiaikoja, jolloin voisi keskittyä vain taiteen tekemiseen ja joku muu hoitaisi rahoituksen, näyttelyt ja muut sellaiset. Mutta se nyt vain kuuluu tähän ammattiin.
Sähköisyys on osaltaan helpottanut työtä, kun esimerkiksi näyttelyhakuihin ei enää tarvitse lähetellä diakuvia vaan asiat hoituvat tietokoneella. Myös itsensä markkinointi helpottuu, kun sosiaalisen median voi valjastaa siihen tarkoitukseen.
Somessa olen hyvin tarkka siitä, että työni ja henkilökohtainen elämäni pysyvät erillään. Olen ottanut sen kannan, että postailen asioita ammattimaisesti, kuvanveistäjän silmin. Esimerkiksi lasteni elämällä en somessa retostele, se on minulle päivänselvää.
Sen sijaan työskentelystäni teen päivityksiä. Ihmisiä kiinnostaa, kun pääsee näkemään, miten teokset syntyvät. Itsekin seurailen mielelläni muiden taiteilijoiden polkuja.

Tykkään monenlaisista tekniikoista: valutöistä, erilaisista muottitekniikoista, kipsistä, betonista. Kuitenkin puu on jo opiskeluajoista asti tuntunut minulle omimmalta materiaalilta.
Niinhän se on missä tahansa työssä: kun löytää itselleen hyvän työkalun ja tekemisen tavan, oman kädenjälkensä, niin sitä haluaa tehdä.
Myös figuratiivisuus, ihmisten kuvaaminen on aina ollut minulle tärkeää. Minua kiinnostaa erityisesti tunneskaala, tunteiden takana olevat toiset tunteet, jotka ilmenevät sanattomasti eleissä ja olemuksessa.
Kun olen isossa perheessä kasvanut ja itsellänikin on neljä lasta, siinä on oppinut kuuntelemaan. Ei voi olla päällepäsmärinä, vaan asioissa on aina toinenkin puoli. Sen käsittely taiteessa kiinnostaa.
Koskaan en ole ollut mikään räväkkä kannanottaja, mutta joukkuepelaaja kyllä. Yhteiset asiat ovat aina olleet minulle tärkeitä.
Maailman rikkaus on siinä, että jokainen ajattelee asioita omasta vinkkelistään. Ei pidä asettautua mihinkään kuplaan, vaan on hyvä nähdä elämää eri kanteilta.
Juuret ovat hyvä asia, mutta jos on liikaa itsekseen tai omissa porukoissaan, niin uteliaisuus häviää.

Omaan historiaani olen tyytyväinen, siihen että olen sen ikäinen kuin nyt olen. En jaksaisi enää mennä takaisin ja aloittaa uudelleen.
Lisäksi taide vaatii jo elettyä elämää. Taiteilija kehittyy koko ajan ja ammentaa sisältöä elävästä elämästä.
Taidekoululaisena olin vielä niin nuori, minulla ei ollut elämänkokemusta. Mutta toisaalta taidetta tehdään aina juuri omasta näkökulmasta, silloin se vain oli erilainen.

Harvoin tiedän, mitä seuraavana vuonna tulen tekemään. Yleensä seuraava projekti syntyy luontevasti, kun saan edellisen valmiiksi. Jokin kipinä lentää, ja siitä syntyy seuraava idea.
Taide ei ainakaan toivottavasti junnaa paikallaan. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraavaksi haluaa tehdä.
Ja sanat, sanomiset ja tarinathan eivät maailmasta lopu.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä