Julkaistu    |  Päivitetty 
Petra Mustonen

Kipu vei työn ja toimeentulon

Kroonisesta kivusta pitkään kärsineelle Anu Voutilaiselle luonto ja lemmikit ovat olleet tärkeitä. Eläin aistii omistajansa kivun ja pyrkii lohduttamaan. Kroonisesta kivusta pitkään kärsineelle Anu Voutilaiselle luonto ja lemmikit ovat olleet tärkeitä. Eläin aistii omistajansa kivun ja pyrkii lohduttamaan.
Vuonna 1997 maatilan emäntänä työskennellyt Anu Voutilainen alkoi tuntea selässään pahenevaa kipua. Tarkemmissa tutkimuksissa selvisi, että yksi selkärangan nikama oli liikkunut paikaltaan. Liikkumisen katsottiin pysähtyneen, joten selkää hoidettiin pelkällä tukivyöllä ja särkylääkkeillä.

– Kivut kuitenkin vain pahenivat. Tammikuussa 2002 olin juuri palannut aamunavetalta ja laittamassa aamupalaa, kun kipu vei jalat alta.

Selvisi, ettei nikaman liike ollutkaan pysähtynyt. Kesäkuussa Voutilaisen selkää leikattiin ensimmäisen kerran.

– Minulle tehtiin ihan täällä Joensuussa nikaman jäykistysleikkaus, ja puolen vuoden toipumisjakson jälkeen sain olla kipuvapaa reilun kolmen vuoden ajan. Se leikkaus pelasti minut, toistaiseksi.

Tuttu hermokipu palasi vuonna 2006 ja paheni sietämättömäksi vuonna 2007. Anu Voutilainen kertoo, että tästä alkoi se varsinainen kipuhelvetti.

– Taas kuvattiin selkää, mutta mitään muuta asialle ei osattu tehdä kuin määrätä särkylääkkeitä. Työnteko oli pakko lopettaa, kun en pystynyt kunnolla edes kävelemään.

Kivun pahetessa Voutilainen siirtyi käyttämään opiaattipohjaisia särkylääkkeitä. Koska kipu oli jatkuvaa, oli vahvoja särkylääkkeitä syötävä koko ajan.

– Aloin muistuttaa zombia. Selvää päivää en nähnyt, ja kivun kanssa oli yhtä taistelua aamusta iltaan ja päivästä toiseen. Öisin oli erityisen vaikeaa, kun oli aikaa kuunnella kipua.

Kipujen pahennuttua Anu Voutilainen haki työkyvyttömyyseläkettä, ja saikin vuonna 2010 osaetuuden eli käytännössä puolikkaan työeläkkeen, johon se toinen puoli olisi hankittava itse.

– Mutta kun en ole siihen mitenkään kyennyt. Sen on kirjallisesti todistanut lääkäri toisensa perään, kun olen vakuutusyhtiön vaatimia lausuntoja hankkinut.

Lausunnot eivät kuitenkaan riittäneet, vaan Voutilaisen mukaan vakuutusyhtiö ilmoitti, etteivät lausunnot sido heitä. Lausuntojen hankkimiseen käytetty raha meni hukkaan.

– En tiedä montaakaan kipupotilasta, joilla olisi varaa esimerkiksi harrastuksiin. Kaikki raha menee lääkärikäynteihin ja lääkkeisiin, lopuilla sitten yritetään elää. En ole ostanut uutta vaatetta kymmeneen vuoteen.

Joensuussa Anu Voutilainen koki, etteivät lääkärit keskittyneet hoidossa oikeisiin asioihin: hoidettiin kipua, ei sen syytä.

– Pyysin monta kertaa, että lähettäisivät minut vaikka johonkin yliopistolliseen sairaalaan. Vastattiin, että ei siellä sen parempia tutkimuslaitteita ole, tämä on nyt sinun elämää ja se on pakko kestää.

Vouotilainen on viety ambulanssilla sairaalaan kahdesti, kun kivut ovat käyneet sietämättömiksi. Toisen kerran jälkeen, vuonna 2014, hänet lähetettiin Kuopion yliopistolliseen sairaalaan tutkittavaksi.

– Ei siinä mitään hienompia laitteita tarvittu, samat röntgen- ja magneettikuvat otettiin. Lääkärit vain osasivat tulkita niitä kuvia ja kipujani oikein. Puolen vuoden kuluttua pääsin leikkaukseen.

Uusi, laajempi jäykistysleikkaus oli onnistunut, mutta toipumisjakso pitkä. Vahvoista särkylääkkeistä vieroittautuminen ei ollut helppoa.

– Ensimmäisenä yönä kouristelin sängyssä kamalissa kivuissa. Soitin miesystävälleni, että mitä minä nyt teen, kun en kestä.

Voutilainen tapasi nykyisen miesystävänsä Suomen Kipu ry:n vertaistukiryhmässä.

– En tiedä, olisinko päässyt opiaateista ollenkaan eroon ilman hänen tukeaan. Siinä on oma pää niin lääkkeistä ja vieroitusoireista sekaisin, että jonkun toisen pitää huolehtia ja tasapainottaa.

– Olenkin sanonut, että sillä tavalla ymmärrän narkkareita. Tiedän, mikä tuska ja vieroitusoireet siitä tulee, kun elimistö ei saa niitä aineita.

Nykyisin Anu Voutilainen ei enää kärsi jatkuvista kivuista. Selkä vihoittelee vain esimerkiksi pitkän automatkan tai paikallaan seisomisen jälkeen.

– Tämä on minulle ihana tilanne. Vaikka en kaikkeen pystykään, voin silti kävellä ja olla, pää selvänä ja ilman piinaavaa kipua.

Voutilainen kertoo, että kipupotilas usein oppii näkemään kivun myös toisessa ihmisessä, ja siksi vertaistuki on niin tärkeää. Moni kroonisesta kivusta kärsivä kokee, ettei kipua oteta vakavasti.

– Siinä ei ole mitään konkreettista avohaavaa, jonka voisi näyttää. Varmaan siksi niin moni vähättelee sitä eikä ymmärrä, miten kokonaisvaltaisesti se elämään vaikuttaa.

Vähättelyä kipupotilaan kokevat toisinaan myös lääkäreiden taholta.

– On kamalaa kuulla ihmisistä, jotka ovat luovuttaneet elämänsä suhteen, kun eivät enää jaksa elää kipujen kanssa. Ehkä tähän ei päädyttäisi, jos jokainen lääkäri kuuntelisi kunnolla kipupotilasta.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä