Julkaistu 
Anna Dannenberg

Korkeakoulu erilaisuuteen

Nollatoleranssi kaikenlaista syrjintää kohtaan on yksi Aino Hirvosen tärkeimmistä elämänarvoista. Jokainen ihminen on hänelle arvokas omana itsenään. Anna Dannenberg Nollatoleranssi kaikenlaista syrjintää kohtaan on yksi Aino Hirvosen tärkeimmistä elämänarvoista. Jokainen ihminen on hänelle arvokas omana itsenään.

Soropin toimistosihteeri Aino Hirvonen näkee työssään päivittäin, miten yhteiskunnan asenteiden koveneminen vaikeuttaa vähäosaisimpien arkea.


Tärkeintä työssäni on aina ihmisten kohtaaminen. Hallinnolliset työt saavat toisinaan odottaa, kun ihmiset menevät niiden edelle.
Ohjenuoranamme Soropin kaikessa toiminnassa on Marko Haakanan määritelmä, jonka mukaan jokaisen ihmisen ihmisarvo on täällä tunnistettu, tunnustettu ja hyväksytty.

Olen kotoisin Inkeroisista, pieneltä paperiteollisuuspaikkakunnalta Kymenlaaksosta. Isäni oli ammattiyhdistysaktiivi, ja hänen kanssaan olen ollut mukana järjestötoiminnassa lapsesta lähtien.
Vanhempani erosivat, kun olin yhdeksänvuotias, ja isästäni tuli yksinhuoltaja, mikä siihen aikaan oli miehelle harvinaista. Häneltä opin ”kaveria ei jätetä” -asenteen: meille sai aina tulla.
Isäni oli lämmin ihminen, suuri humanisti. Muistan, kun hän joskus tuli aamukuudelta vuorotöistä ja lähti saman tien tervaamaan kaikkien kylän lasten suksia hiihtokilpailuja varten.
Hän myös luotti minuun paljon. 13-vuotiaana pääsin kolmeksi kuukaudeksi leirille silloiseen DDR:ään.

Aikuistuttuani asuin Helsingissä ja työskentelin tietopalveluyrityksessä. Silloisen mieheni kanssa lähdimme kerran käymään Joensuussa. En ollut käynyt täällä koskaan aikaisemmin.
Siihen aikaan Joensuun kaupunki vielä hoiti puistot viimeisen päälle. Kun tulimme Rantakylän suunnasta, ruusut kukkivat Rantakadun varressa ja Vapaudenpuistossa. Silloin ehdotin miehelleni, että muutetaan tänne!
Elokuussa sitten tulimme Joensuuhun muuttokuorman kanssa. Asunto meillä oli, mutta ei töitä tiedossa kummallekaan.
Työskentelin ensin vähän aikaa Maanmittaushallituksessa. Sitten sain töitä Pohjois-Karjalan Muistista ja Kotikartanoyhdistyksestä, ja sieltä päädyin tänne Soroppiin. Sattuma on siis kuljettanut.

Työntekijöitä meillä Soropissa on laidasta laitaan. Kahden vakituisen lisäksi on kymmenkunta työkokeilijaa, kuntouttavassa työtoiminnassa olevaa, opiskelijaharjoittelijaa, yhdyskuntapalvelua suorittavaa ja niin edelleen.
Meillä ei kuitenkaan ihmisiä erotella toisistaan, vaan kaikki he ovat meidän työntekijöitämme, samalla viivalla.
Kävijöitä on vauvasta vaariin. Kun ovet aamulla avataan puoli kahdeksalta, tulee aina paljon eläkeläismiehiä aamupuurolle. Suurin polkupyörien vuokraajaryhmä taas ovat ulkomaalaiset vaihto-opiskelijat.
Mukana on aina myös nuorisoa, joko harjoittelijoina tai vapaaehtoisina. Heidän kanssaan on ihana työskennellä. Siinä on kunnon yhdessä tekemisen meininki.

Toimeentulotukiuudistus, aktiivimalli, vammaispalvelujen kilpailuttaminen ja Siun soten uudistukset ovat olleet pöyristyttäviä. Ihmisten nöyryytys on ihan hirveää.
Kun kaikkein vähäosaisimmilta viedään, se näkyy täällä meidän arjessamme. Yhä useampi tarvitsee neuvontaa, mistä pitää hakea mitäkin.
Ennen peruspalveluvirastossa pääsi suoraan ihmisen juttusille. Nyt pitää täyttää erilaisia lomakkeita, mikä on monille asiakkaillemme vaikeaa.
Läheskään kaikilla ei ole sähköiseen asiointiin vaadittavia pankkitunnuksia. Kaikilla ei ole edes silmälaseja, että he näkisivät lukea lomakkeiden tekstit.
Asenteet erilaisuutta ja syrjäytyneitä kohtaan ovat kaiken kaikkiaan koventuneet todella paljon. Itse en enää edes puhuisi hyvinvointiyhteiskunnasta.

Työssäni tykkään erityisesti Joulumaa-ruokailun järjestämisestä. Viime joulun alla ruokia tehtiin itse vapaaehtoisten avustuksella kolmen päivän ajan. Jouluaattona meillä kävi jouluaterialla 370 syöjää, ja viitisenkymmentä annosta vietiin lisäksi Enoon.
Kivoja ovat myös mustikka- ja puolukkaretket. Marja-aikaan lähdetään linja-autolla metsään ja otetaan eväät mukaan.
Itse liikun paljon metsässä, marjastan ja värjään sienillä lankoja. Monelle asiakkaista yhteiset retket ovat kuitenkin ainoa tilaisuus päästä marjastamaan.
Retkillä näkee tämän toiminnan yhteisöllisyyden. Ne ovat minulle tosi tärkeitä juttuja. Kun mättäällä istuu ja juttelee, pääsee ihan eri lailla lähelle toista ihmistä.
Marjoja voi kerätä itselleen tai lahjoittaa ne Soropille. Viime syksynä saimme lahjoituksena niin paljon puolukoita, että puolukkahilloa riitti aamupuurotarjoiluilla helmikuuhun asti.

Rasismille meillä on nollatoleranssi. Täällä ei hyväksytä minkäänlaista rasistista käytöstä.
Monilla asiakkaistamme on aluksi rajujakin mielipiteitä maahanmuuttajista, mutta kun he jonkin aikaa korjaavat yhdessä polkupyöriä, heistä saattaa tulla hyviäkin kavereita.
Vaikka yhteistä kieltä ei olisi, ymmärrys löytyy aina tavalla tai toisella. Pyörän eri osat voi selittää kuvien tai elekielen avulla.
Silmät ovat ihmisen peili. Oma aikuinen kehitysvammainen poikani puhuu ainoastaan muutamia sanoja ja kommunikoi lähinnä kuvakkeilla ja viittomilla. Hänen kanssaan puhuessa ei voi käyttää aurinkolaseja, koska hänen täytyy aina nähdä keskustelukumppaninsa silmät.

Soroppi ja nämä ihmiset ovat minulle niin tärkeitä, etten voisi muuta työtä tehdä.
Sydäntäni lähinnä ovat ehkä korvaushoidossa olevat entiset huumeidenkäyttäjät, jotka ovat päihdemaailmassakin eräänlaista paarialuokkaa. Lisäksi Hobilesin nuoret, joiden kanssa on ihana työskennellä. Ja vammaisjärjestöt ja... koko tämä porukka!
Tässä työssä oppii joka päivä jotain uutta. Voisi sanoa, että tämä on varsinainen korkeakoulu erilaisuuteen.

Kommentoi

Hae Heilistä

Hae Heilistä