Julkaistu    |  Päivitetty 

Piritus vortis paransi niin isännän kuin karjankin

Maakunta-arkiston ylitarkastaja Jukka Hokkasen edessä on Pohjois-Karjalan käräjäoikeuden tuomioita kieltolain ajalta. Anna Tenhu Maakunta-arkiston ylitarkastaja Jukka Hokkasen edessä on Pohjois-Karjalan käräjäoikeuden tuomioita kieltolain ajalta.

Kun kieltolain aikaan alkoholia sai vain lääkkeeksi, sairasteltiin Suomessa yllättävän paljon.
Olipa kerran kieltolaki, tai oli useammankin kerran. Jo Pohjan sodan aikoihin perättiin talonpojilta viinapannut, mutta Kaarle XXI:n kuoltua lohdutettiin kansalaisia palauttamalla pannut takaisin. Lakia kovennettiin pian, kun kotipolttoinen maistui liiankin hyvin. Raittiustilanne parani, mutta viinanpolttajien tyytymättömyys kasvoi. Poltto-oikeutta perusteltiin taloudellisin seikoin. Kyläläiset totesivat Ilmajoen pitäjänkokouksessa vuonna 1749, että ainoa kannattava tapa viedä viljaa pois kylästä oli nestemäisessä muodossa. Venksalausta kestikin Kustaa III:nteen asti. Hän torppasi viinanpolton 11 vuodeksi.
Valtiosta tehtiin ainoa luvallinen viinanpolttaja, mutta valtion viina ei mennytkään kaupaksi. Ja taas sallittiin kotipoltto, mutta rajoitetuin määrin, 50 kannua per talous. Kukaan ei lopulta kyennyt valvomaan montako kannua poltettiin missäkin talossa. Raittiusliike ryhtyi jälleen anomaan täyskieltolakia 1900-luvun puolella, vaikka historia olikin jo osoittanut sen toimimattomaksi. Sen sijaan että kieltolaki olisi tehnyt suomalaisista raittiita, se teki meistä rikollisia. Tarinat rötösten takana herättävät tänä päivänä hilpeyttä. Pohjois-Karjalan maakunta-arkistosta voi käydä penkomassa kieltolain aikaisia käräjäpöytäkirjoja, jos vaikka sattuisi olemaan itse vanhaa viinanpolttajien sukua.

Varpunen pienoinen
Kieltolakia edeltävästä nahistelusta syntyi suomenkieleen uusia verbejäkin. J.R.Danielson-Kalmari oli ajanut kieltolain hyväksyntää ja kansa ryhtyi kutsumaan viinaksia kalmariineiksi. Samoja aikoja senaattori A.Oswald Kairamo tuomittiin sakkoon tämän piestyä muonamiehensä poikaa. Pahoinpitelyä alettiin sitten kutsua kairamoinniksi. Juhannustappelusta uutisoitiin sitten seuraavasti: ”Juhannuskalmariinin seurauksia: naistakin kairamoitu.”
Raittiuden puolesta puhuneet termit käännettiin nopeasti kansan keskuudessa tarkoittamaan päinvastaista. Kansanvalistusseuran Varpunen-laulukirja oli tarkoitettu keventämään alkoholittomien illanistujaisten tunnelmaa, joten snapsit nimettiin varpusiksi.
Kieltolakia säädettäessä ei arvattu, kuinka nopeasti kehittyvät kulkuneuvot. Polttomoottorin käyttöönoton myötä salakuljettajille avautui mahdollisuus salakuljettaa pirtua satamaan josta maaseudun trokarit kuljettivat lastin automobiileilla sisämaahan. Valtion määrärahojen niukkuuden vuoksi sen kalusto ei alussa kyennyt vastaamaan nopeutensa puolesta salakuljettajille, ja automobiilien määrä moninkertaistuikin Suomessa kieltolain ansiosta.

Herrat ja varkaat
Pikkuriidat työllistivät poliisia eivätkä saaneet lailta rauhaa herratkaan.
Loviisan Seurahuoneella oli eräs konstaapeli havainnut ravintolan portieerin humalatilan. Hotellin tarjoiluhuoneesta löytyi spriipullo, jota verotti parhaillaan päihtynyt herrasmies yhdessä Loviisan poliisilaitoksen komisarion kanssa. Miehet äityivät kiihkeään uhkailuun ja todistajan kertomusten mukaan salissa kaikuivat perkeleet ja saatanat, ruotsinkielisinä tosin. Ilmiannon tehnyt poliisi ilmoitti maaherralle, että komisario ei ole kelpo huolehtimaan Loviisan järjestyksestä. Komisario puolestaan teki ilmoituksen ilmiannon tehneensä poliisista syyttäen tätä esimiehen vastustamisesta.
Herroja pidätettiin juopottelusta sen verran paljon, että putkatiloihin tehtiin heille omat osastonsa.
Eräs tavalliseen pukuun pukeutunut mies sitten yhtenä vappuna päästettiin herrojen osastolle, ja tämä putkaan menijä oli frakkipukuiset sellitoverit nähtyään kauhistunut.
– Anteeksi kovasti kun tulin tällä tavalla puettuna, mutta en todellakaan tiennyt, että täällä pitää olla juhlapuku!
Myös salakuljetukseen tarvittavien apuvälineiden hallussapito oli rangaistavaa. Eräs peltiseppä oli pahaa aavistamattomana ottanut vastaan kanisteritilauksen varmistamatta niiden käyttötarkoitusta. Vaikka kanistereissa oli tarkoitus säilöä siirappia, tuomittiin peltiseppä seuraavin perustein: kanistereita olisi voitu käyttää erinomaisesti spriin kuljetukseen.
1910-luvun lopussa vaikutti Helsingissä Sofia-täti, joka halusi tuoda Suomeen shamppanjaa. Tyytyminen oli kuitenkin saksalaiseen kuohuviiniin. Sofia tilasi stettiniläisestä kirjapainosta samppanjaetikettejä ja saksalaisesta sektistä tuli etiketin avulla laatushamppanjaa. Moet de Chandonina myyty sekti hinnoiteltiin uskottavan korkealle ja sitä maistatettiin arvovaltaisilla henkilöillä. Salakuljettaja Algoth Niska kertoi ostajien todenneen Moet de Chandonin olevan huomattavasti laadukkaampaa kuin sen saksalaisen sektin. Sofia-täti olikin ensimmäinen, joka ymmärsi kieltolain suoman mahdollisuuden rikastua.


Alkoholia oli saatavilla vain lääkereseptin kautta. Aika nopeasti talonpoikakin oppi lääkitsemään itseään alkoholilla ja lääkärien määräämät viinareseptit olivatkin suosiossa. Lääkärit tehtailivat spriireseptejä itselleen kirjoittaen reseptiin fiinisti: pro auctore (kirjoittajalle). Eräs lääkäri oli määrännyt  itselleen suuret määrät spriitä kirjoittaen reseptiin: pro patria (valtiolle). Kun viranomaiset havaitsivat tämän lääkäreiden hövelin reseptien myöntelyn, ryhdyttiin lääkäreitäkin valvomaan ja lupia otettiin pois.
Eräs isäntä pyysi tapansa mukaan taas lääkettä kipeiden jalkojensa voiteluun. Valveutunut lääkäri reseptiä kirjoittaessaan muistutti, että hän lisää spriin joukkoon sitten juotavaksi kelpaamatonta ainetta. Tästä närkästyneenä isäntä loukkaantui.
– Ja minä kun en rupia jalakojani myrkyttämmää...
Karjanomistajatkin havahtuivat, että spriihän soveltui yllättävän hyvin lehmien ähkytaudin ja kipeiden sorkkien hoitoon. Eläinlääkäriltä kyseltiin spriitä milloin millekin lehmälle. Ainoa lääke, joka isännän lehmälle kelpasi, oli kuulemma tämä ”piritus vortis”. Kahdelle sialleen tätä ihmelääkettä pyysi muuan isäntä.
–Jäikös se toinen sika kotiin, tiedusteli lääkäri.
Jotkut hoitivat eläimiään kotipolttoisella. Erään isännän kotiladosta löytyi tynnyrillinen rankkia, jonka isäntä oikeudessa perusteli olevan krupuri hevosen  puremistautiin. Esittelipä ovela isäntä oikeudessa Pellervo-lehdessä olleen artikkelinkin, jossa rankkia kerrottiin lääkkeenä suositeltavan. Sillä kertaa syytteet hylättiin, mutta jo oli isäntä vuoden päästä saman asian tiimoilta käräjillä. Paha vaan, puunpurija hevonen oli myyty.
–Tuopas nyt, äijä, se Pellervosi, oli nimismies ilkkunut.

Paasikiven viinat
Kieltolain ankaruus johdatteli myös valtion päämiehet kiusallisiin tilanteisiin. Vuonna 1923 eräs korkea pappismies Saksasta vieraili J.K. Paasikiven juhlapäivällisillä. Paasikiven tarjoilema viini miellytti pappia, mutta ihmetytti häntä se seikka, että myös valtion tarjoamilla päivällisillä oli alkoholin tarjoilu kielletty.
Paasikivi oli tokaissut viinin kuuluneen vanhoihin varastoihin. Kirkonmies oli kysynyt, että miten  selittyy pullossa lukeva vuosiluku 1920?
– Te olette teologi ja tunnette oman alanne. Muistatte myös varmaan, että teologia opettaa maailmassa olevan paljon sellaisia asioita, joita ei voida ihmisjärjellä selittää, kuului Paasikiven vastaus.
Poliisien keskuudesta löytyi virkaintoisia raittiuspoliiseja, kuten oli eräs Karjalaiseksi kutsuttu. Karjalainen oli valmiudessa vuorokaudet läpeensä. Hänen värväämänsä satama-agentit antoivat kerran vihiä, että Inkoosta oli juuri lähtenyt kohti Lohjaa valtava pirtusaalis. Karjalainen pyrki saartamaan pirtuauton polkupyöränsä avulla ja valitsi vartiointipaikakseen risteyksen. Karjalainen pysäytti tietä pitkin lipuvan, puolivaloilla ajavan automobiilin asettumalla keskelle tietä kädet levällään. Auton takapenkillä oli peittojen alla jotakin piilossa ja se sai Karjalaisen tempaisemaan kuljettajan oven auki.
– Täältähän se pirtukuski tulee ....ja huorra vieressä. Eikä toinen lamppukaan pala!
– Millä oikeudella te pysäytätte läänin maaherran, tivasi kuski. Puolisonsa kanssa liikkeellä ollut maaherra ei saanut Karjalaista kuitenkaan häkellyksiin.
– No, jaa.. mutta toinen lamppu ei kuitenkaan pala!
Pari päivää myöhemmin Karjalainen oli sitten entinen raittiuspoliisi.
Jotkut raittiuspoliisit sen sijaan olivat hienotunteisempia. Eräällä Helsingin Kulosaaressa asuneella professorilla oli tapana kävellä sillan yli ja siitä raitiovaunulla yliopistolle. Eräänä aamuna professorin pysäytti vuokra-auto jonka kuski tarjosi kyydin kaupunkiin. Kuski kehotti professoria istumaan takapenkille.
Mielissään ilmaisesta kyydistä kulki professori kuukauden päivät yksityiskyydillä takapenkillä istuen, kunnes sattui professori sairastumaan. Kun hän sitten palasi tienvarteen ilmaiskyytiään odottamaan, ilmaantui siihen poliisi.
– Taidatte odottaa sitä vuokra-autoa? Se ei nyt enää tule.
– Tavallisesti se näihin aikoihin tulee, professori pohti hämillään
– Mutta ei enää tule. Minä pidätin sen heti ensimmäisellä kerralla, kun professori ei istunut enää siellä takapenkillä niiden pirtukanistereiden päällä.
 Eräs tilanomistaja W. järjesti kartanonsa mailla sorsajahdin ja kutsui mukaan paikkakunnan lääkärin kehottaen tätä varaamaan mukaansa pienen pullon spriitä. Aineen tuoreutta sitten ennen jahtia maisteltiin. Ensimmäisen laukauksen ampui lääkäri, mutta ei erottanut enää herra W:tä sorsasta. Haulipanos pyyhkäisi tilanomistajan ahteria sen verran läheltä, että herra piti kiikuttaa kyseisen lääkärin vastaanottohuoneeseen saman tien. Lääkärin nyppiessä hauleja W:n kannikoista oli hän todennut: oli se sentään onni, että teillä sattui olemaan lääkäri mukana tällä reissulla.



Lähteenä käytetty: Ahtokari, Reijo: Pirtua, pirtua. Kieltolaki Suomessa 1.6.1919–1932

Kommentoi

Hae Heilistä