Julkaistu    |  Päivitetty 
Tiina Sormunen

Valo ja lohtu kuljettivat tarinaa

Joensuulaislähtöinen esikoiskirjailija Annastiina Storm vierailee lapsuudenmaisemissaan noin kerran vuodessa. Anna Autio Joensuulaislähtöinen esikoiskirjailija Annastiina Storm vierailee lapsuudenmaisemissaan noin kerran vuodessa.

Luurin toisesta päästä kuuluu parkaisu.

Juuri tätä kysymystä Annastiina Storm, 39, on pelännyt: kuinka omaelämänkerrallinen hänen esikoisromaaninsa Me täytytään valosta on?

Se on kuitenkin se kysymys, joka Joensuussa syntyneen, Polvijärvellä peruskoulun käyneen Stormin osin ahdistavastakin esikoisesta herää. Turvattomasta lapsuudesta kertovan teoksen keskiössä on perhe, jonka idylli repsottaa ja rapistuu.

Isä katoaa omille teilleen ja jättää lapset, kymmenenvuotiaan Siljan ja kahdeksanvuotiaan Santun, yksin, vaikka äiti on yötöissä. Mummi toivoo ukin kuolemaa, koska on jättänyt oman elämänsä elämättä. Ihmiset eivät kohtaa eikä asioista puhuta, ei varsinkaan äidin mustasta silmästä.

Lapsetkin oppivat pienentämään itsensä ja tärisevää leukaa on hillittävä kaksin käsin.

Teemat ovat synkkiä, mutta kuten kirjan nimikin lupaa, pimeyttä voimakkaampana tarinaa kuljettaa valo ja lohtu. Ja ennen kaikkea Stormin mielikuvitus.

–  Siinä on sekaisin faktaa, fiktiota, kuultua ja luettua niin, ettei kirjasta voi erottaa, mikä on totta ja mikä ei. Tarinat tulevat omista tunnekokemuksistani, tai ainakin minulla on niihin jonkinlainen kosketus, mutta kirja on fiktiota, nykyään Helsingissä asuva Storm tähdentää.

 

Kipinän kirjoittamiseen Storm sai, kun hän vuonna 2014 aloitti uutena harrastuksenaan kirjallisuuden opinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa.

Tarkempi herätyshetki ajoittuu proosakurssille, jolla käsiteltiin lyhytproosaa. Opettajan mukaan kaikki kaunokirjallisuus, joka on muodoltaan lyhyttä eikä taivu mihinkään muuhun genreen, voidaan luokitella lyhytproosaksi eli eräänlaiseksi kaatoluokaksi.

Stormia määritelmä inspiroi.

–  Annoin itselleni tehtävän, että haluan tehdä kokoelman, jossa on mahdollisimman erilaisia lyhytproosapätkiä, mutta kokoelma olisi myös mahdollisimman yhtenäinen.

Storm poimi mukaan muutaman vanhemman tekstinsä, mutta kirjoitti paljon myös uutta. Pian hän huomasi olevansa koukussa.

Kirjoitusten henkilöistä ja tarinoista alkoi hahmottua niin kiinnostavia, että hän halusi lähteä seuraamaan, mitä niille tapahtuu.

Myös lyhytproosan muoto kiehtoi. Se haastoi miettimään, kuinka teksti säilyisi mielenkiintoisena ja yhtenäisenä mutta silti ilmavana. Muoto määrittelikin usein kirjan etenemisen.

Kirjoittaminen sujui, sillä alkuvaiheessa Stormilla ei käynyt edes mielessä, että teksteistä voisi tulla kirja.

–  Koska mitä minä nyt, tällainen perinteinen vähättelypuhe ja ajatuksenjuoksu. Sitten siinä vaiheessa, kun tein kustannussopimuksen ja yhtäkkiä tekstiin piti saada massaa puolet lisää ja tilauksesta, kirjoittamisesta tuli vähän hankalampaa.

–  Mutta silti, en varmaan kovin montaa kertaa itkenyt, läppäri on edelleen ehjä, samoin ikkunamme. Että sinällään hienosti selvisin, Storm arvioi.

Stormin kotona lähinnä viikonloppuisin uusia rivejä saanut esikoinen valmistui kahdessa vuodessa. Kirjoitustyöstä tiesivät vain perhe ja muutamat kaverit, sillä vaikka esikoisromaani oli iso asia, Storm ei osannut nostaa sitä puheenaiheeksi. Ja toisaalta, kukaan ei tajunnut kysyä häneltä siitä.

 

Elokuussa julkaistun Me täytytään valosta -romaanin kritisointia Storm ei pelännyt. Enemmän häntä jännitti, noteeraako kirjaa kukaan. Olihan sen kustantaja, S&S, muistuttanut, että esikoiskirjailijoita on hyvin paljon, ja yksi blogikirjoituskin on jo saavutus.

Hiljaisuus jäi oletukseksi. Parissa kuukaudessa Stormin romaani on kerännyt useissa eri kirjablogeissa arvioita, ja muutama viikko sitten Helsingin Sanomat nosti esikoisteoksen näyttävästi esiin kulttuurisivuillaan.

Palautekin on Stormin mukaan ollut enimmäkseen positiivista.

–  Ehkä pari sellaista juttua on ollut, jotka eivät ole olleet niin ylistäviä. Muuten vastaanotto on ollut yllättävän hyvä. Varsinkin, kun kirjaa pitää purra vähän eri tavalla.

–  Se ei ole varsinainen juoniromaani, vaan lukijan täytyy lonksauttaa päänsä ehkä vähän toisenlaiseen asentoon. En voinut yhtään tietää, miten sellainen otetaan vastaan.

 

Vaikka kirja on pitkälti fiktiota, moni on kertonut Stormille samaistuneensa siihen. Hän epäilee, että romaanin moniäänisessä, usein lapsen näkökulmasta kerrotussa maailmassa on tuntemuksia, joista saa helposti kiinni, vaikka tarinan tapahtumat olisivat vieraita.

Helsingin Sanomien kriitikon mukaan Stormin esikoisen kielen poljennosta voi aistia hänen itäsuomalaiset juurensa, mutta lukija voi huoletta kuvitella myös kirjan miljöiksi pohjoiskarjalaisia maisemia. Storm kun ripotteli tapahtumia paikkoihin, joissa hän vietti lapsena aikaa.

–  Teen sitä silloinkin, kun luen muiden kirjoja, mutta kirjassani myös yhdistelin eri paikkoja. Esimerkiksi se, missä syödään jäätelöä, on Tampereen Metson kirjasto, mutta mummolani on Enossa. Se pihapiiri oli paljon käytössä, ja se oli mielikuvista ehkä kaikkein elävin ja yksityiskohtaisin.

Romaania kirjoittaessaan Storm työskenteli kokopäiväisesti terapeuttisen taiteen alalla, mutta tänä syksynä hän aloitti etäopinnot Jyväskylän yliopistossa kirjallisuuden maisteriohjelmassa.

Stormin vakaana aikeena on kirjoittaa esikoiselle myös seuraajia, mutta vielä toistaiseksi hän luonnehtii olevansa kirjallisuuden maailmassa untuvikko, märkäkorva, moukka ja ihan pihalla.

–  Haluan työskennellä tällä kentällä enemmän, on ihan jumalaton tiedonjano. Varmaan jokin neljänkympinkriisikin tässä on.

–  Opiskeluissani painotan kirjoittamista ja teen gradun oheen myös taiteellisen opinnäytteen. Työstän siinä samalla sitten seuraavan teokseni pohjaa. Aihe minulla jo on, mutta ei paljon sen enempää, Storm paljastaa.

Kommentoi

Hae Heilistä