Julkaistu    |  Päivitetty 
Maija Palojärvi

Kuplia ja kuohuja juhlahumun keskellä

Mitä tarkoittaa, kun huumori on brut? Sitäpä voi arvuutella vaikkapa elokuvaa katsoessaan. Mitä tarkoittaa, kun huumori on brut? Sitäpä voi arvuutella vaikkapa elokuvaa katsoessaan.
Alkuperäisnimeltään Le sens de la fêtê, ”juhlan merkitys”, on saanut Suomessa hassusti uuden ranskalaisnimen ja sen perään suomalaistarkennuksen.

Nimirumban voi jättää onneksi omaan arvoonsa, sillä kyseessä on lämminhenkinen ja nasevaa huumoria viljelevä tarina yhden päivän ajalta häävastaanoton kulisseissa.

Max Angély (Jean-Pierre Bacri) toimii catering-yrityksensä pomona ja yrittää luotsata vaihtelevaa ja riitaisaa tiimiään kohti illan huipennusta, 200 hengen häävastaanottoa 1600-luvun linnassa.

Kaiken pitäisi olla täydellistä paitsi Maxin, myös itseriittoisen sulhasen Pierren (Benjamin Lavernhe) mielestä. Maxin oikea käsi Adèle (Eye Haïdara) ei saa pidettyä kärkevää kieltään kurissa, etenkin kun hääbändin laulaja James (Giles Lellouche) on valmis piikittelemään vastaan samalla tavalla.

Kun mukaan vielä joudutaan ottamaan tuuraajatarjoilijoita ja nuriseva valokuvaaja, Max on hermojensa viime senteillä. Elokuva tasapainoilee hienosti ja viihdyttävästi katastrofin ja selviytymisen veitsenterällä.

Kyseessä ei alkuasetelmasta huolimatta ole mikään mokailufarssi, vaan kohelluksen alla näytetään, miten hienovaraisia ihmissuhteita työntekijöiden ja vieraidenkin välillä on.

Huumori on erittäin brut, kuten juhlatunnelmaan ja samppanjalasien kilinään sopii.

Tapahtumat eivät myöskään ole ennalta arvattavia, mikä tämän tyypin elokuvissa on jo kiitettävä ansio sinänsä.

Vaikka elokuvassa sanaillaan terävästi ja tunteet kiehuvat ja jäähtyvät vuoron perään, C’est la vie – häät ranskalaiseen tapaan on pohjavireeltään ihmisläheinen ja herkkävaistoisesti ohjattu ja käsikirjoitettu välähdys elämästä.

Kommentoi

Hae Heilistä