Mietteitä maailman menosta ja ihmiselosta

Kirjoittaja on yhden kirjan julki saanut kaupunkilehden toimittaja, joka yrittää ymmärtää, mitä ihmettä tässä maailmassa ja oman pään sisällä oikein tapahtuu.

Vuonislahti

Tänään on uutisoitu, että Vuonislahden taiteilijatalo - paikka, jossa parhaillaan kirjoitan kirjaa - on talousvaikeuksissa. Talouspuoleen en ota kantaa. Jos käyttäjiä ei ole riittävästi eikä tuloja riittävästi kerry, on tosiasioita katsottava silmiin. Yksi Facebookista bongaamani kommentti minut kuitenkin pysäytti.

 

Vuonislahti on liian syrjässä toimiakseen kunnolla residenssinä.

 

Syrjässä? Paikka, jonne on Joensuusta vajaan tunnin junamatka.

 

Korostan, että en nyt kyseenalaista ammattikirjailijan mielipidettä, koska minulla ei ole aavistustakaan oikeiden kirjailijoiden työskentelytavoista ja tarpeista. Itse olen toimittaja, joka kirjoittaa kirjoja tahtiin, jonka varsinainen leipätyö sallii, ja tarpeeni ovat sen mukaiset. Jäin miettimään, eikö todellakaan ole enempää meitä kirjoittavia ihmisiä, joille Vuonislahti on juuri oikea paikka viimeistellä teos painokuntoon.

 

Olen täällä vaatimattoman kirjankirjoittajanurani toistaiseksi merkittävimmän teoksen, pianisti Kemal Achourbekovin elämänkerran, vuoksi. Työ on meille yhteinen: Kemal on elänyt kirjan arvoisen elämän, jonka minä kirjoittamisen ammattilaisena muotoilen suomenkieliseksi tekstiksi. Sisältöön vaikutamme molemmat. Kemal nostaa esiin tärkeiksi katsomiaan asioita ja minä kyselen lisää asioista, jotka azerbaidzhanilais-neuvostoliittolais-venäläis-suomalaisessa kokonaisuudessa mielestäni suomalaisia lukijoita kiinnostavat.

 

Toukokuusta 2017 lähtien on kertynyt runsaasti haastattelu-, jutustelu- ja muuta aineistoa, ja todellinen tuhti annos tuli kesäkuussa 2018, kun teimme matkan Bakuun ja Moskovaan, kahteen Kemalille tärkeään kaupunkiin. Ennen matkaa olin naputellut jo noin 80 sivua käsikirjoitusta Suomessa kerätyn aineiston pohjalta, ja maanantaina 6. elokuuta, Karjalan Heilin kesälomani alkajaisiksi, tulin Vuonislahteen purkamaan matkan aikana syntyneitä äänistyksiä ja viemään käsikirjoitusta loppusuoralle.

 

Minulla oli tarve päästä pois kotoa, missä tutut seinät ja joensuulaisen arjen läsnäolo veivät ajatuksia pois kirjoittamisesta. Tarvitsin paikan, jossa saan olla omassa rauhassani, joka on jotain aivan muuta kuin jokapäiväinen arkeni, ja joka mieluusti vielä ruokkii luovuutta, mitä sillä sanalla sitten tarkoitetaankaan. Vuonislahti on kaikkea tätä.

 

Kirjoittamaanhan tänne on tultu, ja kyllä minä olen kirjoittanutkin. Tämän ensimmäisen viikon tavoite oli saada Moskovassa, Bakussa ja vielä viime viikonloppuna Joensuussa Rajaton taide -festivaalilla kertynyt äänitetty aineisto purettua, ja se tavoite täyttyi jo tänä aamuna. Juhlin sitä syömällä herkullista kotiruokaa kylätalo Kukossa ja käymällä taajamajunalla Lieksassa. Kotiuduttuani lämmitin saunan ja pulahdin Pielisen siihen osaan, jota sanotaan Jauhiaiseksi. Ohi kiitäneen moottoriveneen kyytiin jos olisin kavunnut, olisin aika pian nähnyt Heikki Turusen kotirannan - sen saman, johon Heikki kuvitteli Simpauttajan Oton veistämään puunaisiaan.

 

Tämä paikka siis tarjoan toisaalta rauhaa, toisaalta mahdollisuuden päästä junalla niin Joensuuhun kuin Lieksaan ja Nurmekseenkin. Täällä saa olla Pielisen rannalla, ja Pielinen on mahtava järvi. Historiakin on täällä läsnä: seurantalon edessä on muistomerkki, joka kertoo Olli Tiaisen ja kumppaneiden taisteluista Suomen sodassa.

 

Ja sitten tämä on Simpauttajan kylä.

 

Jokainen kirjailija tietysti keskittyy omaan tekemiseensä, mutta kyllä Turus-Hessun esikoinen on luetuimpia ja siteeratuimpia suomalaisia romaaneja. Kaikki ne ovat tuossa ihan lähellä. Entinen kyläkauppa, jossa Pirtamon isäntä julisti, että äiti lupas keskikaljaa, äiti sano, että saa juoda kaupassa. Talo, jonka portaille Pirtamon isäntä kuoli. Pirtamon iso talo. Rautatieasema, jonka asemalaituilta lähdetään pois ja jonne palaaja astuu lättähatusta. Tanssilava, jolla Imppa juhli juhannusta ja ylpeili mylhemmin, että minähi olin humalassa.

 

Sitten on vielä kuvataiteilija Eva Ryynäsen paikka, jonne autotonkin residenssissä olija näin kesäaikaan pääsee polkaisemaan taiteilijatalon isännän Reino Kuivalaisen hommaamalla polkupyörällä.

 

Kyllä tuo kaikki ainakin minuun tuo virtaa: historian ja kulttuurin läsnäolo, luonto, oma rauha ja tarvittaessa mahdollisuus piipahtaa hiukan isommassa kylässä.

"Ei naarata" - kirjan arvostelu
Liikaa sitä, liian vähän tätä
 

Bloggarit

Taivastelua
97 artikkelia
Toimitus
1 artikkeli
Aimo Salonen
99 artikkelia
Hilppa
11 artikkelia
Anna Tenhu
22 artikkelia
Tiltu Taimela
3 artikkelia
Jussi Viljala
1 artikkeli

Uusimmat Blogit

Hae Heilistä

Hae Heilistä