Mietteitä maailman menosta ja ihmiselosta

Kirjoittaja on yhden kirjan julki saanut kaupunkilehden toimittaja, joka yrittää ymmärtää, mitä ihmettä tässä maailmassa ja oman pään sisällä oikein tapahtuu.

Onnittelut, Suomi - sinä monikulttuurinen

Tulipa lämmin ja kotoisa olo: isäni kotikirkko! Se Neuvostoliiton aikana purettu toinen tornikin näkyy olevan vielä paikallaan.

 

Seisoin tänään postilaatikolla, josta olin noukkinut käteeni Aamun Koiton - ulkomailla opiskelevan, karjalan kieltä elvyttävän ortodoksipoikani lehden. Tunnistin etusivun kuvasta Suistamon kirkon, vaikka joulukuussa 1959 syntyneenä en ole koskaan asunut tuossa runonlaulajien pitäjässä, jossa kuulemma ennen sotia tehtiin väkivaltarikoksia enemmän kuin missään muualla Suomessa.

Suomessa. Suistamohan on Karjalaa, jossa puhuttiin karjalan kieltä kuten muissakin pitäjissä, joista osa kuului maailmansotien välissä Suomeen ja osa Neuvostoliiton siihen osaan, joka nykyään on Venäjää. Jos asiat olisivat menneet toisin, kartalla saattaisi olla itsenäinen Karjalan valtio, ja sepä johdattaakin pohdiskelemaan kovin syvällisiä asioita.

Flunssaisena kun tätä äkillisen inspiraation kiihkossa naputtelen, en jaksa ruveta muistikuviani tarkistelemaan, mutta semmoista muistelen joskus lukeneeni, että ensimmäisen maaimansodan ja Venäjän vallankumouksen jälkeisissä oloissa jotkut olisivat halunneet Karjalastakin itsenäisen. Eurooppa oli sodan mullistama ja hetken verran kaikki näytti olevan mahdollista: oli alue, jossa asui ihmisiä, jotka puhuivat kieltä, joka ei ollut sen kummemmin suomea kuin venäjääkään, vaikka molemmista olikin tullut runsaasti lainasanoja. Rajoja oli mahdollista piirrellä uusiksi, mutta kävi kuten kävi: osa Karjalaa jäi Neuvostoliittoon, osa Suomeen.

Suomi taas oli nuori itsenäinen valtio, jossa alkoi innokas suomalaistaminen. Karjalan kieltäkään ei tunnustettu, vaan karjalaisia alettiin opastaa puhtaan suomen puhumiseen ja ryssäläisiksi leimattuja nimiä suomalaistettiin. Isänikin, alkujaan Ivan, eli suurimman osan elämästään Johannes Salosen nimellä, tuttavallisemmin Salosen Jussina. Äitini kutsui isääni Juhoksi ja vanhat suistamolaiset Fedan Jukaksi, jossa oli ripaus venäläistä vitsh-päätteistä isännimeä. "Feda" kun oli Feodor, Leppäsyrjän asemalle kuollut isäni isä, joka ei ehtinyt riittävän ajoissa Sortavalaan sairaalahoitoon.

Salosen Jussi tai Juho tai Jukka kasvoi niin suomalaiseksi, että tuo sodan käynyt veteraani antoi minullekin, iltatähdelleen, suomalaisisänmaallisen kasvatuksen. Antoi hän samalla myös karjalaisen identiteettin. Suistamo-tarinoita kuulin lapsesta lähtien, ja kun muita vanhoja suistamolaisia tuli kylään, normaalisti suomea lähes kirjakielisesti puhunut isäni vaihtoi puheeseen, jota pitkään kuvittelin suomen kielen murteeksi, kunnes aikuisiässä oivalsin, että äidinkieltään karjalaahan Ivan siinä puhui.

Suistamon kirkon äkillinen näkeminen postilaatikollani perjantaina 17.11.2017 toi niin vahvan suistamolaisittain kotoisan tunteen, että yllätyin. Ehdottomasti minä olen suistamolainen. Olen minä myös joensuulainen, koska tässä kaupungissa ovat kaikki neljä poikaani kasvaneet, ja tässä kaupungissa olen itse oman tilani ottanut. Ja iisalmelaisuushan ei lähde minusta minnekään. Kun Iisalmen Peli-Karhut tekee jääkiekon mestisottelussa maalin Jokipoikia vastaan, niin voi pojat kuinka minä tuuletan ja huudan.

Iisalmelainen olen siksi, että sieltä, silloisen maalaiskunnan puolelta, isäni sai vennamolaisen pientilansa kuten niin moni muukin suistamolainen. Karjalaiset evakot toivat pieneen yläsavolaiseen kaupunkiin monikulttuurisuutta sillä tavalla, että Kirkkopuiston toiseen päähän kohosi luterilaisen kirkon kaveriksi ortodoksinen Profeetta Elian kirkko. Joensuuhun kun tulin ja näin Kirkkokadun toisessa päässä luterilaista kirkkoa vastapäätä Pyhän Nikolaoksen kirkon, ajattelin, että noinhan se tietenkin on. Kesti aikansa tajuta, että ei moinen rinnakkaiselo mikään itsestäänselvyys suomalaisissa kauopungeissa ole.

Sodan jälkeen karjalaisia kuulemma ryssiteltiin Suomessa. Itse en siihen törmännyt. Saattaa tietysti johtua siitä, että isäni puhui sitä yleissuomeaan, mitta saattaa se siitäkin johtua, että Iisalmen seudulla rinnakkaiselo oli luontevaa. Porosuokin, kotikyläni, asutettiin suurimmaksi osaksi vasta sodan jälkeen. Savolaiset alkuasukkaat ja karjalaiset evakot rakensivat pientilojaan rinta rinnan, ja yhteisiä talkoita tarvittiin sekä oman elämän rakentamisessa että yhteisen kylätien tekemisessä.

Olen siis suomalainen, iisalmelainen ja joensuulainen. Olen myös suistamolainen ja karjalainen. Äitini toivomuksesta minut on kastettu luterilaiseksi, mutta kotoisaksi tunnen itseni myös ortodoksisessa kirkossa. Iloinen olen siitä, että poikani ovat osoittaneet kiinnostusta karjalaisiin juuriini. Kahden poikani kanssa olen käynytkin Suistamolla, ja yksi jäljellä olevan elämäni toiveista on, että pääsen käymään siellä myös kahden muun poikani kanssa.

Kesän 2011 matkasta jäi vahvat muistot. Ortodoksiksi kääntynyt poikani taivalsi ristisaation kärjessä ja alkoi myöhemmin toimia vahvasti karjalan kielen elvyttämisen puolesta. Toinen mukana olleista pojista pisti reissun aineksia mukaan näytelmään, jonka hän kavereidensa kanssa teki Niinivaaran lukion musiikkiteatterille seuraavana tai sitä seuraavana keväänä. Itku oli lähellä sitä esitystä seuratessani.

Kyllä minä monikulttuuriseksi tunnustaudun, eikä se tarkoita sitä, että en samalla tunnustaisi myös paikallista identitettiäni. Maaimalla liikuessani minun on helppo nauttia näkemästäni, koska olen oppinut arvostamaan omia juuriani, jotka ulottuvat kovin laajalle.

ITSENÄISYYS, lukee siinä Aamun Koiton etusivun alalaidassa. Hyvää 100-vuotissynymäpäivää, isänmaani. Sinä monikulttuurinen Suomi.

Mököttämällä miljonääriksi
Minä
 

Bloggarit

Taivastelua
85 artikkelia
Toimitus
1 artikkeli
Aimo Salonen
97 artikkelia
Hilppa
11 artikkelia
Anna Tenhu
22 artikkelia
Tiltu Taimela
3 artikkelia
Jussi Viljala
1 artikkeli

Uusimmat Blogit

Hae Heilistä

Hae Heilistä