Mietteitä maailman menosta ja ihmiselosta

Kirjoittaja on yhden kirjan julki saanut kaupunkilehden toimittaja, joka yrittää ymmärtää, mitä ihmettä tässä maailmassa ja oman pään sisällä oikein tapahtuu.

Kesäteatterin noviisin kehitys, osa 1: johdatus

Olihan se toimittajanurani järisyttävin käänne. Lähdin Roukalahteen juttua tekevänä toimittajana ja palasin sieltä kesäteatterin näyttelijänä. Koko viikonloppu meni sekaisin. Keskittymiskyky meni ja päässä pyöri kihelmöivä ajatus: millaiseen kuseen minä oikein itseni heitin – ja millaiseen autuuteen?

Palataanpa alkuun.

Jännitän yleisön eteen menemistä, teinipojasta lähtien olen jännittänyt. Takana on joitakin katastrofeja, mutta on siellä joukossa onnistumisiakin. Minulla on esiintymiseen jakomielitautinen suhde. Kammoan sitä, ja samaan aikaan tekee mieli päästä yleisön eteen. Siihen – siis sen tunnustamiseen, että haluan minä sinne yleisön eteen – meni kauan aikaa. Kouluvuosina luokan edessä pidettyjen esitelmien epäonnistumiset heittivät varjonsa pitkälle aikuisikään. Kieltäydyin kaikista tilanteista, missä olisi pitänyt puhua yleisölle.

Porttiteoria toimi tässäkin.

Ensin kirjoitin kirjan, jonka julkkareissa minun oli pakko puhua omassa kantakapakassani omien kavereideni edessä. Puhuin minä parissa muussakin tilaisuudessa ja yhden radiohaastattelunkin annoin. Yleisön edessä puntti vipatti, mutta kohtalaisen vakaana onnistuin pitämään ääneni. Välillä hiipi rintaan jopa tunne, että en minä ihan huono ole.

Noista kun hengissä selvisin, aloin harkita karaoken laulamista. Tutisi se housunlahje silloinkin, kun nimimerkki Ami uskaltautui ensimmäisen kerran laulamaan baarissa muutamalle vieraalle humalaiselle Viisitoista kesää. Opin mielenkiintoista sanastoa: joitakin kehuttiin sanomalla, että lauloitpa hyvin, minulle hymyiltiin kannustavasti, että sulla on tosi persoonallinen tulkinta.

Alkoi kehittyä riippuvuus. Mieli vaati yhtä kovempaa kamaa. Aloin haudutella ajatusta, että uskaltaisikohan sitä joskus elämässään mennä mukaan kesäteatteriin. Tässä kohtaa tarina saa sitten uskomattoman käänteen.

Uskon johdatukseen. Ei Jumala kenenkään ihmisen puolesta asioita valmiiksi tee, mutta kyllä meidän eteemme tuodaan tilanteita, jossa elämän suunnan kääntäminen on kiinni meistä itsestämme: onko meissä rohkeutta tarttua tarjoiltuun mahdollisuuteen vai olemmeko pelkureita, jotka jättävät siihen tarttumatta. Johdatusta on havaittavissa tapahtumaketjussa, joka alkoi joitakin viikkoja sitten.

Työkaverini Anna perusti kirjallisuusryhmän. Siellä tapasin Johannan, jolle tulin maininneeksi vähän aikaa sitten, olisiko ollut viime viikolla, näistä kesäteatterimietteistäni. Johanna sanoi, että hän on haudutellut ihan samaa. Sitten soitti Paavilaisen Kaitsu, joka sanoi ohjaavansa Roukalahteen Veera Niemisen kirjaan perustuvaa komediaa nimeltä Avioliittosimulaattori. Kaitsu kysyi, kiinnostaako Heiliä tehdä juttua, ja vastasin, että onhan meillä tapana ollut Kesä-Heiliin tehdä kesäteatterikalenteri ja siihen yhteyteen haastatella yhden esityksen tekijöitä, ja että vahvoilla olet, kun satuit nyt olemaan kevään ensimmäinen soittaja.

Olisin saattanut unohtaa koko keskustelun, ellei kokonaisuuteen olisi loksahtanut yksi merkittävä palikka lisää. Pomoni Jentta katsoi viikkolistaa ja huikkasi, että Ami hei, meillä on viikon päästä Liperi-teema, ja kun olet näköjään itse merkannut tänne listalle jo syksyllä, että jossain Liperi-teemassa voisi olla juttua Roukalahdesta, niin hoidatko sen itse. Muistin, että ai niin, se Kaitsuhan soitti sopivasti just eilen tai toissapäivänä, niin että minäpä teen sen. Soitin välittömästi ohjaaja Paavilaiselle ja sovimme, että noukin hänet Heilin autoon hänen kotoaan Karsikosta ja menemme Roukalahteen tapaamaan näyttelijöitä.

Matkalla juttelimme autossa niitä näitä ja sitten Kaitsu sanoi ne pysäyttävät sanat:

– Semmoinen harmi tässä on, että meiltä puuttuu kahden pienen roolin näyttelijät, mies ja nainen. Vappuun mennessä jos ei saada rooleja täytettyä, joudutaan hoitamaan ne äänityksillä.

Maailma pysähtyi. Kaksi pientä roolia, miehen ja naisen. Keskustelumme Johannan kanssa. Kaitsun harmittelu. Elämän palikat tuntuivat kolisevat kohdilleen niin hämmästyttävällä kolinalla, että ei tämä enää sattumaa voi olla. Joku suurempi voima kysyi nyt Aimolta, onko sinussa miestä tekemään, mikä miehen pitää tehdä. Köhin kurkustani sanat, joita ei voinut olla köhimättä:

– Tuota... mulla saattaa olla sulle ne näyttelijät...

Vielä oli yksi pakomahdollisuus: suostuuko Johanna? Roolihahmot Tiina ja Tuomo ovat samoissa kohtauksissa, eikä yhtä voi tehdä ilman toista. Johanna sulki pakotieni sanomalla, että mennään vaan.

Viikonloppuni oli levoton. Kuvittelin itseni astumassa Roukalahden monisatapäisen yleisön eteen ja sönköttämässä avausrepliikkiäni. Perkele, sinne katsomoon ovat tulossa jossain vaiheessa poikani, nykyiset työkaverini, entiset työkaverini, muu kaveriporukkani, varmaan puoli Sointulaa. Entäs jos panikoin ja mokaan?

Toisaalta taas... perhana, en minä ihan huono ole. Luin viikonloppuna plariani ja otin peilin edessä tuntumaan reploihini ja tein Facebookiin videonkin, joka oli oikeastaan aika hyvä. Alkaa tässä innostus nousta.

Olen Tuomo, näytelmän päätähden perniöläinen ex-poikaystävä, pikkuisen mustasukkainen. Semmoista tyyppiä minun pitää alkaa itsestäni esiin kaivaa. Lupaan raportoida Tuomon synnystä näissä blogitarinoissa, joista seuraava tullee sen jälkeen, kun olemme Johannan kanssa käyneet esittäytymässä kokeneemmalle näyttelijäjoukolle vapun jälkeen, keskiviikkona 2. toukokuuta.

Sen jutun, jota varten alun perin menin Roukalahteen, voi lukea lauantaina 28. huhtikuuta jakoon tulevasta Karjalan Heilistä.

Kesäteatterin noviisiin kehitys, osa 2: Lukuharjoi...
Hymyiletkö kuinkakin leveällä naamalla ?
 

Bloggarit

Toimitus
1 artikkeli(a)
Taivastelua
70 artikkeli(a)
Aimo Salonen
72 artikkeli(a)
Anna Tenhu
22 artikkeli(a)
Sami-Petteri Asikainen
17 artikkeli(a)
Hilppa
12 artikkeli(a)
Tiltu Taimela
3 artikkeli(a)
Jussi Viljala
1 artikkeli(a)

Uusimmat Blogit

Hae Heilistä

Hae Heilistä