Mietteitä maailman menosta ja ihmiselosta

Kirjoittaja on yhden kirjan julki saanut kaupunkilehden toimittaja, joka yrittää ymmärtää, mitä ihmettä tässä maailmassa ja oman pään sisällä oikein tapahtuu.

Kuka saa kutsua itseään kirjailijaksi?

Keskustelin perjantaina kirjallisuudesta ryhmässä, joka oli saanut nimekseen Punkkua ja punikkeja. Työkaverini, ryhmän koolle kutsunut Tenhun Anna, kehotti minua ottamaan mukaan oman kirjani. Kieltäydyin, koska minusta se olisi ollut sellaista itserakkautta, johon edes minä en kykene. Vasta perjantai-illan jälkeen oivalsin, että sehän olisi sopinut Annan ajatukseen ryhmän tarkoituksesta: aikomus on tarkastella kirjallisuutta hyvin monelta eri kantilta, muun muassa siltä, kenellä on oikeus kutsua itseään kirjailijaksi.

 

Olen siis toimittaja, joka on julkaissut kaksi romaania. Kun joku on kunnioittanut minua nimikkeellä kirjailija, olen oikaissut välittömästi, että enkä ole, minä olen toimittaja. Minua on nuhdeltu siitä. Kirjailijan nimikkeestä kieltäytyminen kuulemma paljastaa, että vähättelen itseäni enkä ole tosissani kirjoittamiseni kanssa. On aika oikaista tämä väärä käsitys ja todeta, että olenhan minä hemmetin ylpeä molemmista kirjoistani.

 

Eino Maironiemi, toinen Sointulasta tuttu ystäväni, sanoi taannoin, että romaani on parempi tapa kert... stop, muotoilen uudestaan: itse ymmärsin, että Mairo tarkoitti, että romaani on parempi tapa kertoa totuus kuin lehtijuttu, koska journalisti on aina selkeiden, tarpeen tullen todistettavissa olevien lähteiden rajoittama, mutta kirjailija pystyy pistämään romaaniin taiteellisen vapauden nimessä asioita, jotka ovat olemassa, mutta joita ei lehtijuttuun voi pistää, koska omilla kasvoillaan ja nimellään esiintyviä haastateltavia ja/tai kirjallisia dokumentteja ei ole.

 

Tästä kumpusivat molemmat kirjani, jotka olivat tavallaan journalismin jatkeita. Laitoin niihin asioita, joita olen havainnut tästä yhteiskunnasta ja ihmisten elämästä, mutta joista kukaan ei halua julkisesti puhua. Ne ovat oleellisia asioita, jotka vaikuttavat yhteiskunnan toimintaan ja ihmisten tekemisiin, ja siksi niitä on hyvä nostaa esille. Romaani oli siihen oiva väline.

 

Toki, tunnustan, yritin myös yltää hyvään sanataiteelliseen saavutukseen. Silti en halua kutsua itseäni kirjailijaksi, koska ennen kaikkea tunnen itseni toimittajaksi. Ehkä mukana on hiukan myös sitä, että en ilkeä käyttää itseni yhteydessä nimikettä, jolla rinnastaisin itseni vaikkapa Heikki TuruseenSimo HämäläiseenSofi Oksaseen ja Kjell Westöhön. Kunnioitan sanataitureita, jotka pystyvät luomaan mielikuvia, joihin toimittaja ei pysty. Lisäksi oikea kirjailija tekee valtavan taustatyön jokaista teostaan varten, omat romaanini syntyivät aineksista, jotka olivat jääneet yli lehtijutuistani, sekä havainnoista, joita olen tehnyt ihan vain tätä omaa pientä elämääni eläessäni.

 

Kjell Westö esimerkiksi tekee samaa mihin itsekin olen kahdella romaanillani pyrkinyt: luo mukaansa tempaavia tarinoita, joissa kiinnostavat ihmiset elävät elämäänsä omassa ajassaan ja yhteisössään. Westö vain tekee sen aivan omalla tasollaan. Hän kuvaa historiallisia kehityskulkuja ja pystyy liikkumaan sujuvasti läpi vuosikymmenten. Hän tuntee Helsinkinsä, ihmisensä ja sen saman urheilu- ja rockmaailman, jonka oma ikäluokkani tuntee kautta maan. Aikamoinen saavutus on jo se, että helsinkiläinen, ruotsia äidinkielenään puhuva ikäluokkani edustaja pystyy luomaan tarinoita, joihin minä, 70-luvulla teinivuosiaan itäsuomalaisella vennamolaisella pientilalla elänyt humppapoika, pystyn samaistumaan.

 

Ammatillisella tasolla samaistuminen rajoittuu siihen, että tiedän, mitä tekisin, jos minulla olisi westömäiset kyvyt ja mahdollisuudet penkoa arkistoja ja muuten uppoutua oman kaupunkini historiaan.

 

Joensuun ensimmäiset vuosikymmenet, pikkukaupungin porvariston laivasto ja Pielisjoen kanavointi! Siitä muuten saisi hyvän tarinan.

 

Heikki Tarman paikallishistorialliset teokset ovat kertoneet, kuinka kiehtovia tarinoita onkaan syntynyt kaupungissa, jota vasta rakannetaan. Uusia ihmisiä tulee kuin Villin Lännen kaupunkiin ja monenlaista syntiä tehdään samalla, kun kirkkoja rakennellaan. Laivat vievät tavaraa ulkomaille saakka, ja kun Pielisjoen kanavointi vuonna 1874 valmistuu, aukeaa myös Ylä-Karjalasta pääsy maailman merille. Kaupungin mahtisukuja ovat MustonenParviainen ja Cederberg siinä missä Laakkonen ja Broman nyt.

 

Olisi tuossa hyvinkin aineksia joensuulaiseen, vuosikymmenet ja -sadat ylittävään suureen kertomukseen, jossa tämä kaupunki ja sen ihmiset laitettaisiin osaksi yleistä suomalaista historiaa.

Mutta kun en sovi annettuihin normeihin
Nuorten elämää vai saippuasarjaa?
 

Bloggarit

Taivastelua
97 artikkelia
Toimitus
1 artikkeli
Aimo Salonen
99 artikkelia
Hilppa
11 artikkelia
Anna Tenhu
22 artikkelia
Tiltu Taimela
3 artikkelia
Jussi Viljala
1 artikkeli

Uusimmat Blogit

Hae Heilistä

Hae Heilistä