Mietteitä maailman menosta ja ihmiselosta

Kirjoittaja on yhden kirjan julki saanut kaupunkilehden toimittaja, joka yrittää ymmärtää, mitä ihmettä tässä maailmassa ja oman pään sisällä oikein tapahtuu.

Juuri nyt juuri me tarvitsemme tämän Tuntemattoman

Ettäkö miksi piti tehdä kolmas elokuvaversio Tuntemattomasta sotilaasta? Siksi, että se riisuu tutut hahmot vakiintuneista mielikuvista ja saattaa saada meidät jopa pohtimaan ihmisyyttä ja helppoutta, jolla poikkeusolot saavat meidät luopumaan ihmisyydestä.

Otetaan nyt vaikka tämä kohtaus, missä Lehto ampuu selkään vangittua puna-armeijan sotilasta. Hietanen tuohtuu, ja paljon voi lukea myös Koskelan kasvoilta. Ei hänkään Lehdon teosta pidä, mutta ei hän siihen juutukaan. Sodassa on pakko mennä eteenpäin.

Kohtauksen äärelle on hyvä pysähtyä.

Rauhan aikana me jokainen olemme vakuuttuneita omasta korkeasta moraalistamme ja siitä, mitä ainakaan emme koskaan tekisi. Suurin osa meistä voisi jopa oikeasti säilyttää sota-aikana sen verran rauhanajan moraaliaan, että ei tappaisi aseetonta ihmistä, mutta emme me välttämättä myöskään pitäisi meteliä lähimmäisen kohtalosta, jos tappamisesta on tullut ympärillä normimeininkiä. Jussi Vatasen Koskelakin joutuu antamaan sen verran periksi rauhan ajan moraalista, että ei hän Lehdosta ala rikosilmoitusta tekemään. Uutta normaalia on todeta, että mennäänpä etiäpäin.

Etiäpäin kun riittävästi mennään, ja kun olot muuttuvat entistäkin poikkeuksellisemmiksi, yksilöt väistämättä muuttuvat. Osa menettää hermonsa ja alkaa Karjulan tavoin ampua omiaan, osa väsyy ja antaa periksi. Tullaan kysymykseen, jonka Karjalan Heilin pakinoitsija Eino Maironiemi esitti kesällä, kun olimme menossa Iisalmeen katsomaan Koljonvirtateatterin versiota Tuntemattomasta: miksi Koskela tekee itsemurhan? Sankarimmehan menee heittämään kasapanosta paikkaan, josta ei voi selvitä hengissä tilanteessa, jossa teko ei helpota yhtään omien joukkojen asemaa. Turhaan tapatti itsensä.

Miksi?

Siksi, että hän on väsynyt ja antanut periksi. En tiedä, kelpuuttaako Maironiemi Aku Louhimiehenkään versiota vastauksen antajaksi kysymykseensä, mutta tässä Tuntemattomassa kohtausta pohjustetaan aiempia versioita perusteellisemmin.

Jussi Vatanen tekee Koskelasta ihmisen, ja niin tekee Aku Hirviniemi Hietasestakin. Louhimies on syventänyt Hietasen ja Veeran kohtaamista Petroskoissa. Kaksi nuorta ihmistä, jotka maailmantilanne on heittänyt vihollisiksi, tunnistaa toisissaan vetovoiman, joka olisi voinut rauhan oloissa kasvaa suuremmaksi kuin mihin se nyt pystyy kasvamaan. Herkkä on kohtaus, jossa Veeruska istahtaa Hietasen viereen sohvalle. Jälkiviisas katsoja muistaa, kuinka saksalaissotilaisiin rakastuneilta ranskalaisnaisilta kerittiin päät sodan jälkeen ja miettii, miten Veeruskalle mahtoi käydä tsuhnien poistuttua Petroskoista.

Edvin Laineen Tuntemattomalla oli omana aikanaan oma tehtävänsä, ja niin oli Rauni Mollbergkinkin Tuntemattomalla 80-luvulla. Aku Louhmiehen Tuntematon on paras versio juuri nyt. Jos katsojalla riittää herkkyyttä, hän voi pysähtyä miettimään näiden miesten ja naisten tekemisiä rintamalla ja rintaman takana siinä Suomessa, joka eli pulan ja vihollisvaarankin keskellä varsin rauhanomaista elämää.

Kaikkihan me olemme hyviä ihmisiä, mutta mitä me tekisimme tilanteessa, missä tappamisesta on tullut tavallista? Ja mitä me tekisimme tappamisen tauottua niille, jotka elivät sodankin keskellä nuoruutta ja sattuivat rakastumaan juuri siihen ihmiseen, johon sattuivat rakastumaan? Näitä kysymyksiä on hyvä pysähtyä pohtimaan juuri nyt, kun sanomisemme ovat koventuneet jo tänä niin sanottuna normaaliaikana.

Mietitäänpä vaikka tuntemuksia, joita koimme seuratessamme viime viikonlopun mielenosoituksia Tampereella tai reaktioita, joita erilaiset somekannanotot meissä herättävät.

Bloggarit

Toimitus
1 artikkeli(a)
Aimo Salonen
63 artikkeli(a)
Taivastelua
45 artikkeli(a)
Sami-Petteri Asikainen
17 artikkeli(a)
Anna Tenhu
22 artikkeli(a)
Hilppa
12 artikkeli(a)
Tiltu Taimela
3 artikkeli(a)
Jussi Viljala
1 artikkeli(a)

Uusimmat Blogit

Hae Heilistä

Hae Heilistä